”Haluan kertoa oman tarinan mustasukkaisuudesta, jota täällä on paljon käsitelty. Tämä on kirjoitettu päiväkirjaani ja vain itselleni. Uskalsin lähettää tämän, koska monet muutkin ovat uskaltaneet.
Taas yksi aamu, jolloin vaadit minua näyttämään puhelimeni viestit. Se kuului mielestäsi puolison oikeuksiin. Minä en uskaltanut olla antamasta puhelintani, koska olisit alkanut huutamaan epäilyksiäsi siitä, että minulla on salattavaa.
Avasit viestiketjuja. Katsoit puheluhistorian. Katsoit jopa asetuksista, että millä sivustoilla olen vieraillut netissä. Mikään ei jäänyt sinulta huomaamatta. Tartuit pienimpiinkin asioihin.
Olet kieltänyt minua menemästä haitallisille sivustoille. Havaintoja parisuhteesta -sivusto on yksi niistä. ”Vaikka kirjoittaja on selvästi homo, niin hänen paskasivustoaan ei ole syytä lukea.” En tiedä, miksi senkin koit uhkaksi.
Kaiken sinä koit uhkaksi. Jokaisen katseen ja jokainen eleen. Ei riitä, että jokainen mies oli sinulle uhka, sillä ”taidat haluta nussia naisiakin”, kun tulin kerran erehdyksissäni ääneen kehumaan kaupassa olleen naisen hiuksia seurassasi. Niin sinä sanoit. Sen jälkeen lakkasin puhumasta mitään, mikä viittasi muiden ihmisten kauneuteen.
Ei tullut kuuloonkaan, että olisin päässyt ilman sinua baareihin, kahviloihin tai minne ikinä. Töihin sinun oli minut pakko päästää, mutta sielläkin ollessani vaadit minua vastaamaan puhelimeen. Lenkillä ollessanikin soitit puhelimeeni ihan vain testataksesi, että onko se varattuna. Koska aloit epäillä, että tyhjennän soittohistoriani. Siitäkin sinä pidit kirjaa, että milloin olen ollut viestipalvelussa kirjautuneena tai sosiaalisessa mediassa paikalla.
Olin jatkuvan tarkkailun alla.
Et sinä niissä hetkissä paha ollut, kun sinulla ei ollut mitään pelättävää. Hetkissä, kun istuin olohuoneen sohvalla näkyvillä niin, että sinun ei tarvinnut vakoilla minua. Silloin sinäkin pystyit rentoutumaan.
Mutta heti kun jotain poikkeuksellista tapahtui, niin sinulla nousi epäily. Jos seksin aikana äännähdin toisella tavalla, niin arvelit sen olevan joltain toiselta opittua. Olin ollut toisen pantavana, sinä sanoit.
Miten minä olisin voinut edes olla. Jos olin kodin ulkopuolella, niin sinä kontrolloit jokaista askeltani. Missä välissä minä olisin päässyt vieraaseen sänkyyn. Voin kertoa, että pahimmilla ahdistuksen hetkinä, mieli kyllä teki mennä.
Miksi minä pysyin niin kauan siinä tilanteessa? Sitä minä kysyn itseltäni useasti, nyt kun olen päässyt sinusta eroon. En tiedä, että pelkäsinkö. En tiedä, että odotinko sinun muuttuvan. En tiedä, että voiko tilanteeseen jäädä koukkuun. Sen tiedän, että aivan liian monta vuotta annoin elämästäni sinulle.
Sitten kun lähdin, niin ei kestänyt viikkoakaan, kun kuulin sinun tapailevan seuraavaa naista. Seuraavaa, jonka liikkeitä alkaisit vakoilemaan maanisesti, sillä et sinä muutamassa päivässä minusta eroon päässyt. Tottelen vain uutta nimeä.
Huoh, muistoja nousi pintaan, eikö tosiaan ihan niin positiivisia muistoja… Saman kokeneena. Samaa miettineenä, miksi en lähtenyt aiemmin, miksi kestin ja siedin niin kauan? Pelko, se siinä lopulta piti kiinni ihan liian kauan. Oli henkistä väkivaltaa, uhkailua ja kiristämistä, fyysistä väkivaltaa. Kontrollointia, vahtaamista, kyttäämistä, ja jopa salakuuntelua (vanhalla puhelimella ääniaktivoituvan nauhoitussovelluksen avulla). Niin sairasta ja kieroutunutta. Ja sitä kestin aivan liian kauan. Onneksi ei enää, ei koskaan enää. Lähdöstä jo useampi vuosi, mutta joitakin jälkiä korjailen sisimmästäni edelleen. Mutta voiton puolella vahvasti jo! Päivä kerrallaan. Voimia kaikille saman kokeneille. Ja vastaavassa tilanteessa yhä kamppaileville: ei se tilanne siitä muutu muuta kuin huonompaan suuntaan. Lähde mieluummin aiemmin kuin myöhemmin. Hae tarvittaessa apua (Naistenlija, ensi- ja turvakodit, jne). Sinä ansaitset parempaa, niin paljon parempaa!