Alkuun saamani kommentti.

Minä olin hyvin riippuvainen miehestäni. Sitten, 32 avioliittovuoden jälkeen, hän poistui yllättäen tästä elämästä. Jäin yksin kahden ala-ikäisen lapsen kanssa. Minun oli pakko opetella pärjäämään yksin, sillä toista miestä en voinut edes kuvitella. Siitä on nyt 15 vuotta, ja olen oppinut tulemaan toimeen itsekseni. Olen myös ymmärtänyt, ettei toiseen ihmiseen kannata ripustautua. Parisuhde on kiva niin kauan kuin se kestää, mutta mitä sen jälkeen?”

Muistatteko, kun kerroin teille leskeksi jääneestä miehestä, joka vaimonsa kuoleman jälkeen huomasi kauhukseen, että ei osaa keittää itse edes kahvia? Hänen vaimonsa oli keittänyt sen hänelle aina ja miehen ei siis tarvinnut koskaan opetella taitoa.

Äärimmäinen esimerkki arkeen suhteutettuna. Silti kuvaava. Omasta kuplastani käsin jopa puistattava. Enkä minä tässä armottomasti ole jyräämässä pareja, joiden arjessa on omat roolinsa. Jokainen tekee niin kuin parhaaksi näkee. Puhun omista arvoistani käsin.

Vapaus. Tuo väärin ymmärretty termi. Vapaus parisuhteessa. Vielä enemmän väärin ymmärretty termi parisuhteessa. Itselleni se tarkoittaa riippumattomuutta. Itsenäisyyttä, jota parisuhteessa jaetaan toisen itsenäisen ihmisen kanssa, kahlitsematta toisen itsenäisyyttä ja riippumattomuutta millään tavalla.

Ripustautuva ihminen on rasittava. Puhun jälleen omista arvoistani käsin. Minun on helppo puhua, koska olen itse ollut nuoruudessani sellainen. Soita sitten, kun olet siellä ja soita sitten kun olet täällä. Missä olet menossa. Milloin olet tulossa. Onko meillä kaikki hyvin, emme ole koskettaneet toisiamme kymmeneen minuttiin. Ja niin edelleen.

Helvetin rasittavaa. Molemmille osapuolille, mutta ehkä enemmän vastaanottajalle. Kuin pitäisi takiaista vaatteissaan. Tai kuin kävelisi terävä kivi kengässään.

Kuten nainen kirjoittaa kommentissaan, kaikki voi loppua silmänräpäyksessä. Oksa, jonka varassa roikut, katkeaa. Sen jälkeen sinäkin tiput maahan.

Itse onneksi ymmärsin irrottaa kädet oksalta. Tippua maahan. Seistä omilla jalollani. En minä sitä yksin osannut tehdä. Siellä jossain terapiahuoneen lattialla minä maadutin itseni lattiaan kiinni, omilla jaloillani.

Omilla jaloilla seisten rakastaminenkin on helpompaa.

2 kommentti

  1. Ymmärrän pointin. On tarvittaessa pärjättävä yksin ja kyllä sitä pärjää. Mutta joidenkin ihmisten välillä se rakkaus on vaan niin suuri, ettei sitä mikään koskaan korvaa.
    Oma mummoni menetti pappani 50 vuotiaana, kun pappa sai sairauskohtauksen. Kyllä mummo eli ja pärjäsi, ei siinä mitään, mutta välillä ne suojukset tipahti ja se pohjaton suru ja ikävä näkyi. Sellaista ei voi ymmärtää, jos ei ole itse kokenut. Joillekin meistä täällä ei ole, kun se yksi ja ainoa, joka on sulle se ainoa. Sen ihmisen, kun kohtaa ja menettää, elämä ei ole enää koskaan täysin onnellista. Sitä jatkaa elämäänsä, mutta jotain puuttuu.
    Me ollaan erilaisia, myös parisuhteet ja rakkaudet on erilaisia. Ei yhtään enempää oikeita tai vääriä, vaan omanlaisia. Toiset pystyvät jatkamaan elämäänsä ja löytävät uuden puolison. Toisille se tule koskaan olemaan vaihtoehto tässä elämässä.
    Minun mummoni eli loppuelämän yksin, nyt ymmärrän häntä paremmin, kuin lapsena ja nuorena. Kun itse tapasin nykyisen puolisoni tiesin heti, että hän on minun viimeinen tässä elämässä. Tapahtui meille sitten mitä tahansa. Tiedän sen, että jos hän lähtisi (tavalla tai toisella) minä olisin, kun mummoni.
    Joskus se rakkaus on elämää suurempi, eikä se pääty toisen kuolemaan.

    1. Lapsena vietin paljon aikaa mummolassa. Mummon kanssa leikittiin, tehtiin ruokaa ja nukuttiin päiväunia. Vaarin kanssa puuhasteltiin pihatöissä, nikkaroitiin kaikenlaista autotallissa, käytiin metsäretkillä ja grillattiin kesällä.
      Vietin siis ihanaa lapsuutta mummolassa. Kunnes koitti päivä, jolloin vaaria ei enää ollut. En sillloin ymmärtänyt miksi, minulle sanottiin, että vaari oli saanut jonkun kohtauksen (sydän petti). En ymmärtänyt, miksi en saanut enää mennä mummolaan, miksi mummo ei enää halunnut olla kanssani.
      Mummon elämänhalu loppui, eikä hän koskaan toipunut vaarin äkillisestä kuolemasta. Mummosta tuli kävelevä ruumis, zombi. Hän vanheni samantien ainakin 100 vuotta. Eikä mennyt vuottakaan, kun mummo meni perässä…
      Kyllä se rakkaus toiseen ihmiseen on ihmeellisen voimakas asia.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *