”Vieroksuin joskus ajatusta siitä, kuinka ihmiset puhuivat erilleen kasvamisesta. Naurahdin mielessäni tuolle kliseelle, sillä päätöksestähän kaikki on kiinni. Ei elämä yhtäkkiä kasva eri suuntaan, jos on riittävästi halua.
Se, mitä en ottanut huomioon, oli se, ettet sinä halunnut kasvaa samaan suuntaan.
Ja niin mekin lopulta kasvoimme erillemme.
Mieleni maisemiin olin maalannut tulevaisuuden, jossa seisoimme yhä vierekkäin, vanhoina ja harmaina. Elämästä risaisina, kovia kokeneina mutta yhteen kasvaneina. Ajattelin, ettei oksani koskaan peittäisi sinua valolta, toivoin, että kykenet ottamaan myrskyni vastaan – ja että sitten, kun laantuisin, voisimme yhä nojata toisiimme hengästyneinä.
En vain ymmärtänyt, minkälaisia myrskyjä sinä kannoit sisälläsi ja miten syvälle ne sinut veivät.
Olisin ollut valmis ottamaan sinut vastaan kaikkine kipuinesi ja tehnyt kaikkeni tähtesi.
Olisin murtunut ja katkennut, kasvattanut itseni toisenlaiseksi vuoksesi.
Onneksi sinä jätit minut.
Olen siitä ikuisesti kiitollinen.
Ilman sitä en ehkä olisi koskaan uskaltanut kohdata itseäni.
Minä kyllä taivun, mutten enää katkea kenenkään vuoksi. En murra, en pienennä, en muuta itseäni toisen onnen tähden. Olen kasvattanut vahvat juuret, jotta kestän vuorovesinä saapuvat myrskyaallot.
Irti päästäminen on suurin rakkauden teko, jonka voi toisen vuoksi tehdä.
Sen ansiosta löysin vihdoin itseni.
Kiitos, että annoit minun mennä."
