Nainen kirjoitti pysäyttävän kommentin tekstini alle. Hän on ollut 50 vuotta yhdessä miehensä kanssa. Hän ei ole kuullut kertaakaan mieheltään rakkaudentunnustusta. Ei kertaakaan. Sitä vastoin mies on sanonut, että kerran on tahdottu. Se riittää.
Toinen nainen kirjoittaa, että miehensä tekee hänet hulluksi. Heidän suhteensa on pelkkää toisille vittuilua ja hampaiden kiristystä. Päättää kommenttinsa, että kestää sen perkele, vaikka väkisin.
Kuinka surullista rakkauden haaskaamista.
Sitähän se kai monelle on. Väkisin puurtamista, koska kerran on sanottu tahdon. Haluaisin kysyä, että mitä siinä on tahdottu? Mikä on se lopullinen päämäärä ja tavoite tahtomiselle? Sitä että voi sanoa eläneensä yhdessä suhteessa koko elämänsä? Suhteessa joka on ollut yhtä hampaat irvessä sinnittelyä? Minkä palkinnon sellaisesta uhrautumisesta sen jälkeen saa? Paitsi että eihän sitä palkintoa ole edes vastaanottamassa, koska kuolema on erottanut lopullisesti sen, jonka elämä on erottanut jo paljon aiemmin.
Koska eikö parisuhteen suurin ilmentymä ole, että vierellä on ihminen jonka kanssa on helppo, hyvä ja kaunis olla? Suhde jossa puhutaan toiselle arvostavasti eikä vittuillen. Suhde jossa kokee olevansa kotona. Suhde jossa kokee olevansa rakastettu ja haluttu. Suhde joka antaa enemmän kuin ottaa. Suhde jossa saada olla rennosti. Suhde jonka yhtenä kantavana äänenä on nauru. Siihen päästäkseen pitää tutustua itseensä ja sen jälkeen siihen toiseen ja todeta, että mehän olemme toisillemme juuri oikeat. Tai todeta, että emme ole. Sekin vaihtoehto on mahdollinen. Sen jälkeen ei ole pakko jäädä hampaat irvessä sinnittelemään.
Koska parisuhde ei ole hampaat irvessä, vaan hampaat rakastettunsa kaulalla ja huulilla. Sen jälkeen sillä parisuhteen pituudellakin on merkitys ja tarkoitus.
