”Menetimme puolisoni kanssa viikko sitten lapsemme. Minun kehoni petti, eikä pystynyt suojelemaan vauvaamme kuin raskauden puoliväliin ja jouduin synnyttämään hänet maailmaan ilman mitään eväitä, joilla pärjätä.
Puolisoni oli rinnallani joka hetken, piti minut kiinni tässä maailmassa niinä pakokauhun hetkinä, kun kipu vei mennessään niin kauas, etten löytänyt omia ääriviivojani. Puolisoni piti yhdessä kanssani lastamme sylissä, vaikka hän ei enää ollut tässä maailmassa. Puolisoni kantaa kanssani painavinta ja rakkainta taakkaa aina hautaan asti.
Meidän perunamaamme ei kantanut satoa ja yhteisen unelmamme sisällä on nyt tyhjyyttään kipeästi kumiseva huone. Siinä huoneessa palaa kynttilä pienten jalanjälkien vieressä. Meidän olohuoneestamme löytyy se sohva, jonka ääret ulottuvat eri universumeihin asti. Me harhailemme sillä sohvalla, haparoimme pimeässä etsien toistemme sormenpäitä.
Minun harhailuni on epätoivoista, minä annan itseni kadota, etsin lapsemme pientä vauvanvartaloa, poskea silitettäväksi ja otsaa suudeltavaksi. Puolisoni antaa minun etsiä ja tarjoaa kätensä aina kun olen valmis taas tarttumaan siihen. Hän pitää minusta kiinni silloinkin, kun olen valovuosien päässä ja vetää lempeästi takaisin, jos katoan liian kauas. Ja minä silitän häntä, pidän hänestä kiinni ja sohvan ääret saavat jatkua vaikka loputtomiin.
Välimatka kahden ihmisen välillä kadotti merkityksensä, kun saimme pidellä lastamme ensi kerran sylissä tietäen, että hän on saavuttamattoman kaukana. Välimatkalla ei ollut väliä, kun hyvänyön suukot ja silitykset opittiin antamaan puolison ja lemmikin lisäksi myös pienille jalanjäljille kehyksissä. Olemme lähempänä toisiamme kuin koskaan.
Minun hymyni sukujuhlissa tulee varmasti olemaan väkinäinen ja tulevat seikkailut maailmalla aina vajaita. Tupa ei ole täynnä ja perunamaallakin kasvaa samoja kasveja, kuin Hugo Simbergin Kuoleman puutarha -teoksessa. Perunamaata ei meiltä enää löydy. Sinne, mihin rakkauden siemenet piti kylvää, syntyikin tuonen lehto, se hieno hietakehto jonne Sydämeni laulussa lapsi kannetaan. Meillä on vain toisemme tässä erikoisessa ikuisuudessa, jossa kellumme, elämme ja hengitämme toisillemme ja toistemme puolesta, sillä nyt tuntuu siltä, ettei kummankaan sydän yksin jaksa.
Joskus vielä uskallamme avata punaisen tuvan oven, käymme hoitamassa kukkia lehdossa ja hymyilemme vähän vähemmän kipeästi. Jonain päivänä sohvamme ei ole eksyttävän suuri ja sen ääret mahtuvat taas kotimme seinien sisälle. Katseet ja sormenpäät löytävät toisensa yhä nopeammin, enkä minäkään enää harhaile niin kauan.
Löydämme turvallisen reitin lapsemme luo ja olemme hänen luonaan silloinkin, kun tyhjä huone kumahtelee hieman hiljempaa, hieman lempeämmin ja tuonen lehdon liepeillä alkaa itää uusia versoja, joita kastellaan muulla kuin kyynelillä. Siihen asti harhailemme valovuosien päähän toisistamme luottaen siihen, että rakkaus, luottamus, turva ja lopullisen särkyneisyytemme hyväksyvä lempeys on vain kosketuksen päässä.
Terveiset ajan rajalta.
Sen lyhyen hetken aikana, kun lapseni oli luonamme, luulen oppineeni rakkaudesta enemmän kuin koko elinaikanani. Hänenkin lyhyellä elämällään on suuri merkitys ja jos joku toinenkin voi saada tämän tarinan kautta toivoa, lohtua ja tunteen siitä, ettei ole yksin, voin olla vain kiitollinen.”
❤️
Paljon voimia. Itse koin saman 10 vuotta sitten. Mieheni oli juuri hylännyt minut, olin aivan yksin kärsimykseni kanssa. Yksin kärsin, yksin synnytin. Kokemus oli traumaattinen ja siitä puhuessani, kyyneleet virtaavat, vaikka vuosia on kulunut.