Instagramissa kiertää haaste, jossa pyydetään pitää esillä varhaiskasvattajien ahdinkoa ja työoloja. Varhaiskasvattajien omia kokemuksia pääsee lukemaan Istagram-tilitä varhaiskasvatuksenkertomuksia.
Itse kävin lukemassa ja vaikka en yllättynyt materiaalista, niin surulliseksi se laittoi.
Minä rakastan suomalaista päivähoitojärjestelmää ja subjektiivista päivähoito-oikeutta. Se on yksi monista pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan hienoimmista timanteista.
Esikoiseni aloitti päiväkotitaipaleensa ollessaan hieman alle kaksivuotias. Kuopukseni vuoden ikäisenä. Olen avannut elämäni aikana päiväkodin porttia lukemattomia kertoja.
Molemmat tyttäreni, joista toinen yhäkin, ovat saaneet ensiluokkaista hoitoa ja varhaiskasvatusta päiväkodeissaan. Olen äärimmäisen kiitollinen jokaiselle tyttärieni varhaiskasvattajalle ja hoitajalle.
On suorastaan irvokasta, että niin arvokasta työtä tehdään paikoitellen järjettömissä olosuhteissa. Niistä olosuhteista minä luin saadessani haasteen kirjoittaa aiheesta yllämainitun Instagram-tilin sivuilta.
Päiväkodin työntekijät tekevät työntänsä varmasti kaikkensa antaen, mutta jos työolot kurjistetaan niin alhaiselle tasolle, että moni lähtee työvuoron jälkeen itkuisina kotiin, niin hälyytyskellojen olisi aika soida päättäjienkin päässä.
Vaan mitä sanoi päällikkötasolla oleva ihminen varhaiskasvattajalle, joka avautui mahdottomista työoloista yksikössään, jossa työntekijöiden määrä alitti jo lain määrittelemän rajan.
”Pitää vain puhaltaa yhteiseen hiileen.”
Mitäpä jos työntekijät alkavat olla jo niin uupuneita ja turhautuneita, että ei jaksa enää puhaltaa? Pitäisikö siihen hiileen puhaltaa happea jossain aivan muualla kuin niin, että vastuuttaa asiasta vain työntekijät.
Juhlapuheissa me kauniisti muistamme yhteiskuntamme tukipilareita hoitajia, opettajia, varhaiskasvattajia ja niin edelleen, mutta kun palkkaa aletaan maksaa, niin sitten kaivetaan se pienin kolikkopussi esille tai niin kuin koronaväsyneitä hoitajia kiitettiin, ei koronalisällä, vaan valona rakennuksen seinässä.
Saatana, valona rakennuksen seinässä!
Kuinka kauan meillä on varaa kurjistaa työoloja? Mitäpä jos nouseekin aamu, jolloin päiväkodin ovi pysyykin lukossa, koska yksikään hoitaja tai varhaiskasvattaja ei ole tullut sitä avaamaan?
Sillä kuten eräs oman tarinansa lähettänyt tilillä varhaiskasvatuksenkertomuksia kirjoittaa:
”Sain kutsun työhaastatteluun toiselle alalle. En mieti hetkeäkään, että vastaanko siihen.”
Minä voin yksittäisenä bloggarirenttuna, mutta ennen kaikkea kahden lapsen isänä koko sydämestäni kiittää päiväkodissa työskennelleitä ja työskenteleviä hoitajia ja varhaiskasvattajia, mutta se ei auta alan ahdinkoon.
Siihen auttaa työolojen nopea ja radikaali parantaminen ja kannustava palkkaus.
Millä arvoilla me haluamme tätä yhteiskuntaa rakentaa?
Käykää lukemassa tarinoita suoraan alan ytimestä:
Instagram: varhaiskasvatuksenkertomuksia
#varhaiskasvatuksenkertomuksia
@varhaiskasvatuksenkertomuksia
Kiitos tägäyksestä. Osallistuin mielelläni.
Hieno kirjoitus ja kiitos kannanotosta. Olisihan niitä sijaisia varmasti helpompi saada, jos alalla olisi palkka mikä vastaisi työn kuormittavuutta sekä työssä kannettavaa vastuuta. Mutta millä keinoilla niiden päättäjien päät saisi käännettyä siihen, kuinka akuuttia tämä tilanne on? Jos koko Suomen vaka menee lakkoon, olisiko se tarpeeksi radikaalinen ratkaisu? Ken tietää. Väsyneitä tällä alalla ollaan palkan huonouteen ja resurssipulaan.