Se ilta oli merkityksellinen. Pelasimme vaimon kanssa Monopoli-peliä. Olimme sitä ennen keskustelleet, että jos hankkisimme yhteisen tilin. Emme olleet pelanneet Monopolia aiemmin yhdessä. Ei ollut pitkäkestoista hupia se pelailu. Emme olleet päässeet ensimmäistä kierrosta loppuun, kun vaimolta loppui rahat. Osti kaiken eteensä tulleen. En ole koskaan eläissäni voittanut mitään peliä niin helposti. Sanoin vaimolle pelin tiimellyksessä, että ethän sinä voi kaikkea ostaa. Vaimo vastasi, että miksi en. Pelin jälkeen ei enää tarvinnut keskustella yhteisestä tilistä. En halunnut. Laitoin yhteiset parkkikolikotkin piiloon.
Raha ei tee onnelliseksi, sanotaan. Pitänee paikkansa, en tiedä, en ole koskaan itse päässyt väittämää todentamaan. Mutta en ole myöskään kuullut, että jatkuva rahan puute tekisi onnelliseksi. Raha on parhaimmillaan kuin hyvä tuomari jalkapallopelissä. Huomaamaton, mutta kentällä se jossain pyörii. Minulla on suurin osa laskuista suoraveloituksella. Tilipäivän kohdalla pankkitilillä käy vain pieni suhahdus, kun raha tulee sinne ja parin sekunnin päästä lähtee sieltä. Niin kuin yksi maailman parhaista tenniksen pelaajista, Rafael Nadalin ykkössyöttö. Sen juuri ehtii nähdä, mutta ei reagoida, sellainen nopea suhahdus.
Raha on yksi suurimmista riidan aiheuttajista parisuhteessa. Varsinkin siinä tapauksessa, jos parin tapa käyttää tai suhtautua rahaan poikkeaa toisistaan. Olen kuullut myös perintöriidoista, joissa mummo ei ole vielä ehtinyt kunnolla viimeistä korahdusta päästää, kun hanakka suku pyörii kynttiläjalan ympärillä kuin pahaiset ilmaisen ämpärin perässä jonottavat tarjousjormat. Perinnönjaon jälkeen suku ei puhu keskenään vuosikymmeniin. Kynttilänjalan itselle saanut nukkuu haulikko vierellään. Me emme ole riidellyt rahasta. Kaikesta muusta kyllä ollaan. Tai vaimo riitelee ja minä istun hiljaa paikoillani. Kuten olen aiemmin todennutkin, niin en osaa. Olisipa kuin lapsena. En osannut uida ja aina kun koulussa oli liikuntatunnilla uintia, niin äiti kirjoitti reissuvihkoon, että Samin ei tarvitse osallistua uintiin klooriallergian takia. Sain jäädä uimahallin kahvioon tekemään läksyjä siksi ajaksi, kun muut uivat, sen toisen uimataidottoman klooriallergisen kanssa. Riitoihinkin tahtoisin äidiltäni reissuvihkoon viestin, että Samin ei tarvitse osallistua riitoihin voimakkaan äänenkorotusallergian johdosta. Eksyin sivupolulle, mutta niin käy aina rahasta puhuttaessa, on niin tylsä aihe.
En tiedä paljonko vaimoni tienaa. Se ei ole kovin oleellinen tieto. Sen verran tiedän, että vaimollani lienee isompi lukema palkkatodistuksessa, mutta vastaavasti minä teen parempaa pannukakkua, joten tilanne menee aikalailla tasan. Yritän myös paikoitellen tasoittaa tilejä pelaamalla Pitkävetoa. Ei ole tasoittunut. Vaimoni omistaa myös auton, mutta minulla on vastaavasti varastossa kaksi polkupyörää, joista molemmista ovat kumit olleet puhki jo vuosia. Olen kävellyt ja käytellyt vaimoni omistamaa autoa. Kannatankin sellaista omistamista, että muut omistavat ja minä käytän muiden omistuksia ja siinä käyttäessä vähän vielä paheksun kaikkea omistamista. No, jokainen meistä on pikkuisen tekopyhä. Muuten olen sellaisen progressiivisen perhetalouden kannalla eli hän, joka tienaa enemmän, maksaa vähän enemmän. Yhteiseen hyväänhän se kuitenkin menee. Meillä on yhteinen asunto, mutta erilliset pankkilainat. Kukaan ei pääse sanomaan, että meitä yhdistää vain yhteiset lapset ja asuntolaina. Nimittäin lapsi on minun ja lainat erilliset. Mitä yhdistävää jää siis jäljelle? Kannatan sellaisia rakkausparisuhteita. Ovat helvetin hankalia, mutta parhaimmillaan antaa enemmän kuin uskaltaa edes toivoa.
Luin tilastoista, että eniten riitoja rahasta on niissä parisuhteissa, joissa mies tienaa vähemmän kuin nainen. En löytänyt mistään tietoa, että miksi näin on. Olemmeko vielä niin konservatiivisia, että tilanne on liian vaikea vähemmän tienaavalle miehelle. Toivon, että niin ei ole. Minä päinvastoin toivon, että vaimo tienaisi vieläkin enemmän. Voisin mielelläni jäädä sellaiseksi kirjoittavaksi kotiorjaksi. Sellainen sopisi minulle hienosti. Kirjoitella ja palvella päivät pitkät. Kuin suoraan märästä päiväunesta.
Vaimolla on tapana pistää kuukausittain jäljelle jääneen summan säästötilille. Minä olin hieman ihmeissäni kuullessani moisesta, että onko todellakin tuommoinen mahdollista. Oma säästötili ei kauheasti euroista paukkuisi. Eikä se johdu siitä, että ostelisin mitä sattuu vastuuttomasti, vaan ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että suurin osa menee tähän elämiseen. Ihan hyvin minä elän. En osaa kaivata enempää. Asun kivassa kodissa, josta haluan maksaa. Lapsellani on hyvä. Voin viedä hänet toisinaan leffaan ja ostaa pehmoleluja. Muistan varhaisnuoruudestani yhdeksänkymmentäluvun laman syövereissä, kun isäni tuli sanomaan, että haittaako jos tänä vuonna ei osteta joululahjoja. Hän näytti surulliselta sen sanoessaan. Ostivat silti, koska halusivat lapsilleen iloa, niin kuin vanhemmat usein haluavat. Haluan antaa lapselleni jos on, juon itse vaikka laihempaa kahvia. Tosin viime viikonloppuna ostin kohtuuttoman kalliin viinipullon tulotasooni nähden, koska halusin ostaa. Se oli sen arvoista. Olen valmis tekemään siitä hyvästä muutaman tunnin enemmän töitä. Itsellekin pitää olla arvokas. Ja jos on jäänyt ylimääräistä, niin se pitää käyttää. Elämää varten rahan käyttämistä on ajateltava, eikä kuolemaa silmällä pitäen. En ymmärrä sanaa eläkesäästäminen. Ehkä sitä opetetaan kirjoissa, joita en lue.
Minä vastaavasti pistän kuukausittain jäljelle jääneen rakkauden säästötilille. Vaimo taasen ihmettelee sitä, että miten voi olla, että rakkautta jää yli, koska hän käyttää omansa kuukaudessa loppuun. En päästä vähällä. Ei sillä, että käyttäisin itse rakkautta jotenkin säästeliäästi, vaan sitä on niin mahdottoman paljon, että aina jää yli. Joten meillä on oikein hyvä yhdistelmä. Jos raha loppuu, mennään vaimon säästötilille ja jos rakkaus loppuu, mennään minun säästötilille. Ja minä voin kyllä rakkautta lainatakin, että älkää epäröikö kysyä. Jos tuntuu, että loppuu kesken kuukauden, niin kysykää vaan, niin minä tulen lainaamaan. Koska olen rakkauden suhteen samoilla linjoilla rahan kanssa, että parempi se on käyttöön laittaa, kun säästää eläkepäiviä varten. Olen sellaisen progressiivisen rakkauden kannalla, eli hän jolla on enemmän, antaa enemmän. Yhteiseen hyväänhän se kaikki menee.
Ei vaimoni arkea pelaa kuin monopolia. Vaikka ostaakin välillä pinjansiemeniä vastustuksestani huolimatta. Kuusi euroa pieni pussi. Linnunsiemeniä saisi huomattavasti huokeammalla. Kuukausittain törsäämme yhteen treffi-iltaan. Vuoron perään maksetaan. Jos on vähän rahaa, voi paikata mielikuvituksella. Ne treffit ovat usein parhaita, mielikuvituksella rakennetut. Pitää muistaa, että vaikka on vähän, niin sekin on paljon. Ja jos oikeasti on liian vähän, niin kannatan sellaista progressiivista yhteiskuntamallia eli he, joilla on enemmän, maksavat enemmän. Yhteiseen hyväänhän se kaikki menee.
Raha. Se toinen ärrällä alkava sana on kuitenkin tärkeämpi. Se, jolla on isoin merkitys. Jos sen sanan saa sykkimään, kaikki muu ympärillä on neuvoteltavissa. Eikä niitä kumpaakaan r-alkuista sanaa kannata liikaa säästellä. Koska tärkeämpää kuin se itse sana, on se, mitä sen sanan sisällöllä voi saada aikaan. Mahdollisimman hyvään kannattaa pyrkiä.
Kiitos tästä. Yksi lause iski ihon alle muita enemmän. ”Itsellekin pitää olla arvokas.” Olen ollut aina hyvä ostamaan/tekemään/hommaamaan lahjoja, muille. Itseeni en laittaisi niin paljon rahaa/aikaa/vaivaa. En koe olevani niin arvokas itselleni. Miksi, sitäpä sopii miettiä hiljaa mielessään…
Meillä on siinä mielessä mielenkiintoinen tilanne kohtuullisen tuoreessa, vaikeista lähtökohdista olevassa suhteessa, että minä (naisena) tienaan enemmän ja pitkään luulin myös rakastavani enemmän. Kunnes mies iski faktat pöytään ja sen jälkeen sain olla nöyrää tyttöä. Saan olla vieläkin. Hämmentävää, että joku voi rakastaa minua niin paljon. Minua, joka koen päivittäin olevani vääränlainen, milloin mihinkin. Ja sitten siihen pitäisi vielä jaksaa uskoakin, myös niinä hetkinä, kun pelottaa kaikki.
Kiitos tästä. Yksi lause iski ihon alle muita enemmän. ”Itsellekin pitää olla arvokas.” Olen ollut aina hyvä ostamaan/tekemään/hommaamaan lahjoja, muille. Itseeni en laittaisi niin paljon rahaa/aikaa/vaivaa. En koe olevani niin arvokas itselleni. Miksi, sitäpä sopii miettiä hiljaa mielessään…
Meillä on siinä mielessä mielenkiintoinen tilanne kohtuullisen tuoreessa, vaikeista lähtökohdista olevassa suhteessa, että minä (naisena) tienaan enemmän ja pitkään luulin myös rakastavani enemmän. Kunnes mies iski faktat pöytään ja sen jälkeen sain olla nöyrää tyttöä. Saan olla vieläkin. Hämmentävää, että joku voi rakastaa minua niin paljon. Minua, joka koen päivittäin olevani vääränlainen, milloin mihinkin. Ja sitten siihen pitäisi vielä jaksaa uskoakin, myös niinä hetkinä, kun pelottaa kaikki.