Helppohan se on rakastaa ihmistä silloin, kun hän on parhaimmillaan. Hän näyttää sinulle itsensä parhaat puolet ja on monella tapaa viehättävä ja helposti lähestyttävä. Tunnelma on tyyni ja rauhallinen kuin lammen pinta kauniina kesäiltana.
Mutta rakastapa silloin, kun hän on ihan perseestä.
Ihminen on kokonaisuuksiensa summa. Ei kai sitä parisuhteessa ollessaan voi nauttia koko ajan vain kermavaahtoa kakun päältä, vaan pitää ottaa vastaan koko kakku ja näytä minulle ihminen, jonka kermavaahdon alainen pinta on pelkkää kosteaa ja maistuvaa kakkua.
Sellaista ei ole.
Minulla on paha tapa liittyen parisuhteeseen. Minä yritän vimmaisesti korjata toisen ihmisen olotilaa. Jos huomaan puolisoni olevan surullinen, niin yritän väkisin korjata tunnelman paremmaksi. Jos huomaan puolisoni olevan vihainen, niin yritän korjata tunnelmaa paremmaksi. Usein vieläpä väkinäisen huonon huumorin avulla, jolloin tunnelma saattaa muuttua entistä jäätyneemmäksi.
En tee sitä siksi, että haluaisin olla jokin pelastava ritari, joka pelastaa rakastettunsa huonoilta tuntemuksilta. Teen sen silkasta itsekkyydestäni, koska en tunnu kestävän toisessa ihmisiä niin sanottuja negatiivisia tunteita. Itse asiassa vihaan negatiivisia tunteita ja yritän vaikka väkisin saada tunnelman parantumaan. Usein onnistumatta.
Tämähän kertoo karua kieltä minun suhtautumisesta puolisooni. Tunnun hyväksyvän hänen kulloisetkin tunnetilansa vain silloin, kun ne viestittävät jotain hyvää ja kaunista. Negatiivisten tunteiden jyllätessä minusta tulee jokin köyhän miehen tunteiden Ihmemies, joka tunnevasarallaan alkaa takoa toisen tunnetta itselleni sopivammaksi.
Parempi tapa olisi antaa tunteen olla. Kyllä se siitä pois menee, kun sen on aika mennä pois. Jatkaa omaa elämää omien tunteiden kanssa ja täten osoittaa puolisolleen, että negatiivisetkin tunteet ovat sallittuja, että minun seurassani saa olla välillä myös ihan perseestä, että rakastan silti. Rakkaudelleni ei ole olemassa ehtoja eikä reunoja.
Tiedättekö, että pahantuulista tai raivoavaa lasta ei saisi kieltää lopettamaan raivoamista? Tiedättekö, että lapsi, joka uskaltaa näyttää vahvatkin tunteensa vanhemmalleen tekee sen siksi, että hänellä on luottamus ja turva siihen, että vanhempi ei hylkää lasta, vaikka hän välillä hänelle raivoaakin? Jos hän pelkäisi tai epäilisi, niin lapsi alkaisi raivota sisäänpäin.
Mikään ei muutu aikuisuudessa, kun ihminen on parisuhteessa ja rakastaa toista ihmistä. Ihminen, joka uskaltaa näyttää ulospäin ne negatiivisimmatkin tunteensa, kokee olevansa turvassa niitä ilmastaakseen. Hän tiedostaa, että olemalla välillä ihan perseestä, häntä ei silti hylätä. Parisuhteenhan pitäisi nimenomaan olla turva tunteiden näyttämisille.
Sitten on ihmisiä, kuten minä, joka ei todellakaan uskalla korottaa ääntänsä tai suuttua näkyvästi, koska pelkää pienenkin äänen korottamisen johtavan siihen, että vastaanottaja menee välittömästi rikki tai jos ei mene, niin ainakin hylkää ja jättää kuin rukkasen talvihankeen. Se on se syy sille, että en tunnu kestävän toisen ihmisen negatiivisia tunteita, koska en uskalla itse niitä kovin helposti näyttää.
Nelisenkymmentä vuotta raivosin sisäänpäin. Nielin kaiken vihan sisääni kuin alistettu koira. Onneksi havahduin ajoissa, sillä tiedättehän, mitä tapahtuu vuosia alistetulle koiralle kriisitilanteessa. Viha saattaa purkautua yhdessä silmänräpäyksessä ja silloin ei puhuta enää pienestä raivoamisesta. Sanomalehtien pienistä uutisista niitä raivoamisia saamme sitten lukea. Vuosia sisään ahdettu viha pomppaa ulos kuin lattiaan osuva superpallo ja lentää niin korkealle, että naapuritkin näkevät.
Tältä kaikelta välttyy, jos ihminen kokee ympäristönsä turvalliseksi olla toisinaan ihan perseestä. Hän kokee olevansa turvassa. Hän kokee olevansa rakastettu, vaikka ei elämän jokainen hetki olekaan pelkkää hymyä ja tuoksuvaa kylpyvaahtoa, vaan silkkaa irvistystä ja rajojen sisässä pysyvää raivosylkeä.
Joten antakaa niiden lastenne raivota ja olla raivostuttavia. Heistä on kasvamassa tasapainoisia ihmisiä. Ja mitä parisuhteisiinne tulee, niin antakaa puolisonne olla välillä ihan perseestä. Ottakaa vastaan kiukku ja paha olo. Se ei välttämättä ole suunnattu edes teitä vastaan, vaan ihminen nyt vain välillä on kiukkuinen ja perseestä.
Ihminen, joka kokee olevansa turvassa kiukullekin, antaa varmasti tunteensa näkyä myös janan toisessa päädyssä intohimona, ilona ja ylitsevuotavana rakkautena. Jos haluaa intohimoisen rakastajan, pitää olla valmis ottamaan vastaan myös intohimoinen kiukkuperse. Kuten sanoin, ei voi syödä pelkkää kermavaahtoa kakun päältä, vaan pitää ottaa vastaan koko kakku.
Pitää olla syli auki paskoillekin päiville. Niiden takana paistaa silloinkin valo, vaikka se väliaikaisesti onkin kiukun alla piilossa.