Rakkaus ei kulje kiiltonahkakengissä

Periaatteessa kaikki oli ihan hyvin.

Rivitalon päätyhuoneisto, omalla saunalla ja pienellä pihalla. Pihassa auto, joka on juuri mennyt katsastuksesta läpi ja sängyssä lapsi, joka nukkuu jo yönsä hyvin. Arki liikkuu ympärillä kuin kello, menee ympäri ja alkaa taas alusta. Televisiosta tulee lauantaisin viihdeohjelmia, joita voi saunan jälkeen rentoutuneena katsoa. Sunnuntaisin voi tehdä ruuaksi jotain vähän parempaa. Ainoa asia, joka arki-idyllistä puuttuu, on rakkaus ja intohimo.

Rakkautta yritetään ostaa esiin uudemmalla autolla, sisustuksella tai bonuspisteillä, sitä yritetään saada näkyviin hankaamalla puhtaalla tiskirätillä keittiön pöytäpintoja peilikirkkaaksi tai sitä yritetään ansaita kaksitoistatuntisilla työpäivillä, jotta rakkaudelle voitaisiin ostaa vielä isommat raamit esiin tulemiselle. Joka päivä rakkaus tuntuu vain loittonevan kauemmaksi. Se laimenee pitkän työpäivän jälkeisenä väsymyksenä auton ratissa kuskatessa väsynyttä lasta harrastukseen, jota hän ei edes halua harrastaa. Se laimenee iltaisin eri puolilla yhteisellä sohvalla istuvien ihmiskuorien pinnalta. Lopulta se on jo niin laimeaa, että ollessa vessassa lukitun oven takana sitä puristaa itseään kynnellä ihoonsa, että tuntisi edes jotain muuta koskemattomuudesta huutavan ahdistuksensa alta.

Siihen on niin helppo jäädä. Arkeen, jossa kaikki on jo hankittuna. Siitä on niin vaikea lähteä. Itse rakennetusta unelmasta, jota kohti on koko elämänsä kulkenut, mutta kulkiessaan unohtanut, että sen kaiken unelman ja materian takana on kokonainen tunne jo kuollut. Voisihan siihen silti jäädä ja rakentaa ympärilleen valheellisen kiiltävän kulissin, johon alkaa itsekin vähitellen uskoa. Vaientaisi itsestä rakkauden ja läheisyyden puutteesta kalvavan kaipauksen ja kulkisi teeskennelty hymy kasvoillaan niiden kiiltävien seinien välissä, jotka pitävät kulissia pysytyssä.

Siitä on niin vaikea lähteä, jättää kaikki taaksensa, hypätä kohti tuntematonta, aloittaa kaikki alusta ja luopua siitä kaikesta vanhasta, luopua saavutetusta unelmasta, jotta uusi unelma pääsisi syntymään tilalle. Siinä vanhassa kaikki on niin tuttua ja turvallista, mutta siinä uudessa tuntematonta ja epävarmaa. Helppouden ja pelon alttarille uhraa rakkauden. Ei halua luopua tutusta arjestaan saadakseen kenties jotain vielä parempaa tilalle. Pelkää menettävänsä rakkauden lisäksi arjen turvallisuuden. Vaikka sen arjen takana pimeinä yön tunteina itkee sitä syvintä yksinäisyyttä, mitä ihminen voi ikinä kokea, sitä toisen ihmisen kosketuksen kaipuuta, sitä tunnetta, että voi kääntää vartalonsa toista ihmistä kohti ja se toinen ihminen avaisi oman vartalonsa tulla, ihan siihen lähelle, josta ei koskaan tahtoisi lähteä pois.

Se oli sellainen talvinen lauha päivä. Sellainen ilma, jolloin pihoihin voi tehdä lumiukkoja. Erään talon pihassa seisoi neljä ihmistä, kaksi aikuista ja kaksi lasta. En nähnyt heitä tarkemmin, ehkä aikuiset olivat nainen ja mies, tai sitten he olivat nainen ja nainen tai ehkäpä mies ja mies, en tiedä, en nähnyt tarkemmin, mutta nelistään he tekivät lumiukkoa ja he näyttivät kuin olisivat perhe. Pihan täytti iloinen puheensorina. He saivat lumiukon valmiiksi ja se näytti pihassa ylväältä kuin kivestä veistetty patsas. Jonossa he menivät talonsa rappukäytävästä sisään.

Ehkä se oli perhe, jossa oli sekä arki että rakkaus. Ehkä heidän ei tarvinnut ansaita sitä kaksitoista tuntia kestävillä työpäivillä eikä etsiä puhtaaksi hangatuilta pöytäpinnoilta. Ehkä he ovat löytäneet rakkauden yhdessä tehdystä lumiukosta tai ehkä heidän rakkaus näyttäytyy huolettomuutena sotkuisessa kodissa, jossa huonekalujen pinnoilla näkyy elämisen jälkiä tai ehkä he tuntevat rakkauden jauhopölynä pullataikinan pinnalla ja ehkä heidän rakkaus alkujaan syntyi halvan hotellin kapealla sängyllä ja kasvoi koko ajan suuremmaksi, mitä pienempään tilaan he sen pusersivat, sillä rakkaus kasvaa sitä isommaksi, mitä lähemmäksi sitä toista ihmistä menee ja ehkä he osaavat olla siinä heidän yhteisellä sohvalla niin lähellä, että rakkaus, siinä heidän välissä, on niin suuri ja näkyvä, että heidän ei tarvitse öisin itseään uneen ikävästä itkeä, sillä ehkä he ovat ymmärtäneet rakkaudesta sen oleellisen, että rakkaus ei tarvitse ympärilleen materiaa, vaan henkeä ja tunnetta, että rakkaus saapuu kiiltonahkakenkien sijasta kengillä, joiden päässä on ajan kuluttama reikä ja joiden reuna vähän repsottaa ja ehkä he alkavat rakentaa vasta sen rakkauden ympärille sitä haluamaansa arkea, sillä ehkä he ovat ymmärtäneet,

että mitä järkeä sillä kaikella siinä ympärillä olevalla on, jos sen sisällä ei ole yhtään mitään.