”Talvi toi meidät tähän paikkaan Missä lepäämme kylki kyljessä Opimme enemmän toisiamme Opimme ajoissa luopumaan En ehkä tiedä mitä tehdä Vaikka joskus olenkin varma Ja joskus makaan aivan hiljaa Ja uskallan vain epäillä
Jos yrittäisin puhua vain sanoja Käsiin jäänyt kosketuksen paloja Täytyy luopua, ajatella uudelleen Itsensä ja muut
Se on käsiesi liikkeissä Se on taivaankannen valoissa Se on päivällä ja yöllä ja aina Se on täällä, se on muualla Se ei puhu, ei voi vastata Olen ymmärtänyt tämän sen valossa.”
Teksti on kappaleesta Aura, joka löytyy CMX:n vuonna 1994 ilmestyneeltä Aura -albumilta. Albumi on yksi kauneimmista koskaan ilmestyneistä levyistä. Albumin mukaan on saanut nimensä nuorin lapseni Aura, joka kauneudellaan ylittää albuminkin kauneuden.
Viisivuotiaan maailma. Kuinka helppoa siihen taianomaiseen tunnelmaan on heittäytyä mukaan. Viaton, heittäytyvä, yksityiskohtia ihaileva, helppo, kupliva, rehellinen, spontaani, toiveikas, kauneutta palvova, leikkimielinen, mielikuvituksellinen, hetkessä elävä, tunteikas, avoin, läsnäoleva ja täydellinen peilikuva omalle ihmisyydelleen.
Samat määreet pätevät myös rakkausihmisen suhteen.
Olen aiemminkin kirjoittanut, että lapseni ovat kasvattaneet minua ehkä enemmän kuin minä heitä. He ovat muovailleet sisältäni pyyteettömän rakastamisen taidon. He ovat rakentaneet minusta ihmisen, joka olen. Olen minäkin kasvattanut varmasti heitä. Minä en osaa, enkä halua kasvattaa lapsia kurilla ja käskyillä. Minun tapani on asettaa rajoja läsnäololla, yhdessä olemisella ja sylillä. Lähelle ottamisella ja sylillä on yllättävän suuri voima mihin tahansa lapsen kokemaan tunteeseen. Siksi, koska sylissä on turva. Kurissa kasvaa turvattomuus.
Minä olen vuoroviikkoisä. Voisi ajatella, että olen antanut vapaaehtoisesti arjestani pois puolet läsnäolosta lapsilleni. Niin olenkin. Minä en ole fyysisesti läsnä lapsieni elämässä joka toinen viikko. Joka toinen viikko sitten olenkin. Jokaisessa hetkessä ja niissä hetkissä läsnäolemisen tärkeys korostuu. Uskallan väittää, että saatan viettää vuoroviikkoisänä huomattavasti enemmän aikaa lasteni kanssa kuin moni kahden aikuisen talouden mies, joka sysää vastuun lapsista sille toiselle ja itse vapaamatkustaa mukana.
Viisivuotiaan maailma. Se rakentuu yhtenä iltana sohvatyynyistä rakennetusta tyynytrampoliinista olohuoneen lattialla. Toisena iltana maailmaa rakennellaan lumikinoksen päällä lumen keskellä. Kolmantena iltana viisivuotiaan maailman kauneus heijastuu kyynelenä kasvoilla, kun kaikki ei olekaan mennyt niin kuin ajatuksissa halusi ja sen jälkeisessä hetkessä, kun syli kuivattaa kyyneleet ja maailmaan palaa jälleen naurunkaltaiset äänet uuden ilon äärellä.
Tai niin kuin eilen. Ilta oli kuulas ja vaikka kaupungin valot himmentävät tähtitaivaan kauneutta, niin heittäydyimme pihassa selälleen ja yritimme laskea tähtiä. Jos joku katsoi samaan aikaan taivaalta viisivuotiastani kohti, niin tuli nähneeksi maanpinnalla loistavan kirkkaimman tähden.
Sitä ennen päiväkodin pihalla vastaani juoksi ja syliin hyppäsi hän, jonka pyyteettömän rakkauden ansaitsee läsnäololla, sylillä ja jokahetkisellä rakkaudella. Siitähän se isyys muodostuu. Pitää olla läsnä ja rakastaa pyyteettömästi Ei sen sen vaikeampaa ole, mutta palkitsevuudellaan sellaista, johon sanat eivät riitä.
Syli, läsnäolo ja pyyteetön rakkaus. Pätee myös rakkausihmisen suhteen. Ei se sen vaikeampaa ole, mutta palkitsevuudeltaan sellaista, johon sanat eivät riitä.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *