Oletteko nähneet kärpästä, joka on joutunut ikkunalasien väliin etsien ulospääsyä? Se surisee ja kiertää holtittomasti lasissa ympyrää, mutta ei pääse ulos. Siellä se kuitenkin on. Elossa, mutta muita häiritsemättä. Kesytettynä kahden vahvan lasin väliin. Jos se vain tietäisi keinon päästä ulos, se tulisi. Lasi on kärpäsen muuri, jonka läpi ei pääse. Pian kärpäseltä loppuu voimat ja se alistuu. Tyytyy kohtaloonsa ja lopettaa surisemisenkin. Sellainen on vangitun kärpäsen kohtalo.
Tietenkin se lähtee jo lapsen tavasta hallita maailmaa. Lapsen sokeasta uskosta, että hänellä on kyky teoillaan saada maailmaan järjestys. Minä kysyn nyt itseltäni, että mitä minulle on oikein tehty? Ja minä vastaan itselleni, että opetettu kiltteydellä unohtamaan viha. Minä koin jo pienenä, että olen jotenkin vastuussa. Minun pitää huolehtia, että ympärilläni olevilla ihmisillä on mahdollisimman hyvä olla. Siinä kiltteys peittää kapinan ja kaikki se kapinan synnyttämä viha jää surisevaksi kärpäseksi rakentamani ikkunalasien väliin, kunnes alistuu voimattomana kaikkeen sopeutuvaksi häkkikärpäseksi.
”Kyllä se on niin kiltti. Lapsenakin keitti aina kahvin ja lähti lenkille mukaan. Aina ollut yhtä kiltti”. No miksiköhän?
Tietenkin se on vaikuttanut koko elämäntarinaani. Tapaani olla ihmisten kanssa. Siihen karmaisevaan tosiasiaan, että olen vastannut vittuiluun hymyilemällä. Koska enhän minä voi takaisin vittuilla. Minun pitää olla vastuussa muista ihmisistä ympärilläni. Toimia heidän haluamallaan tavalla. Sillä he menisivät rikki kaikesta siitä vihasta, joka ikkunalasien välissä surisee. Minä rakennan maailmaa kiltteydellä ja alistumalla toisten ihmisten tahtoihin ja kuvittelemalla että se on minunkin tahto. Koska mitä minä suriseva pikku kärpäsenpoika muutakaan sieltä ikkunalasien välistä voin tehdä?
”Kyllä sille voi aina puhua. Se on niin kiltti, että kuuntelee”. No, miksiköhän?
Tietenkin se on näkynyt parisuhteissani. Olen ollut omalla tavalla helppo kumppani. Suostunut jos on vain ymmärretty kysyä. Antanut hiljaisuudellani luvan ympärillä oleville kumppaneille nalkuttaa tai käyttää vaateripustimena. Niellyt tuhansia loukkaavia sanoja, sanomatta takaisin mitään vain menemällä itse ikkunalasien väliin surisemaan äänellä, joka kuuluu hädintuskin edes omiin korviin. Antanut luvan siihen ihan itse, koska mitä muutakaan pieni suriseva kärpäsenpoika voi ikkunalasien välistä tehdä kuin seurata katseella muiden ihmisten seuraavia siirtoja. Säälittävää paskaa.
”Kyllä se lähtee aina mukaan kun vain pyydän ja on seurassa kuin seurassa hyvää ja leppoisaa seuraa, kun se on niin kiltti kaikille ihmisille”. No, miksiköhän?
Ensin luulin, että siihen osui jokin kivi tai moukari. Kuulin kovan paukahduksen ja lasien räsähdyksen. Katsoin molemmille puolille ja en nähnyt lasia enää missään. Sieltä lasien toiselta puolelta kuului musiikkia ja sanoja. Niissä sanoissa laulettiin jotain siipien riisumisesta ja siitä, että sinun ei tarvitse enää olla enkeli. Että sinun ei tarvitse enää miellyttää. Katsoin eteeni ja huomasin itselläni raajat. Ne olivat levittäytyneet pitkäksi ja hajoittaneet lasin. Astuin varovasti sisälle. En enää surissut.
Minulla oli ääni. Sanoin muutaman sanan ja sanoin muutaman lisää ja lopulta huusin ääneen kaikki ne aiemmin nielemäni minulle huudetut sanat ja ai saatana kuinka kasvoinkaan pituutta ja kävellessäni talloin päälleni välimerkkejä vaativat pikkusielut koska sillä hetkellä minulla oli omat säännöt joihin kenenkään ei ollut syytä puuttua. Minulle kasvoi oikeus vittuilla takaisin. Vihdoinkin. Minulle kasvoi viha ja sen myötä voima ja usko maailman heittämiin haasteisiin.
”Kyllä se lähtee aina mukaan kun vain pyydän ja on seurassa kuin seurassa hyvää ja leppoisaa seuraa, kun se on niin kiltti kaikille ihmisille”.
No niin lähdenkin.
Mutta vain jos ovat ansainneet kiltteyteni.
Rakkauteen vastaan rakkaudella. Välinpitämättömyyteen poistumalla.