Pitihän se arvata, että isä pakeni ja jätti vaimon ja lapset palamaan.”
Näin kirjoitti omalla nimellään ja omalla sivustollaan perussuomalainen kuntavaikuttaja eilisen traagisen Vantaalla tapahtuneen tulipalon jälkeen. Hän ei olisi kirjoittanut kommenttiaan jos ei olisi kuullut, että kyseinen perhe oli kotoisin Somaliasta.
Mitä kertoo yhteiskunnallisesta ilmapiiristä se, että traagisen onnettomuuden jälkeen paikalle saapuu poliitikkoja, jotka käyttävät tilaisuuden levittää rasismia hyväkseen? Se kertoo jotain niin synkkää, jota ei haluaisi kuulevan. Ei tämä ole helpottamassa, vaan muuttumassa entistä synkemmäksi. Koska siihen on annettu lupa. Kukaan ei puutu poliitikkojen rasismiin, joten se rehottaa entistä näkyvämmin ympärillämme.
Tätä tämä nyt on viikosta toiseen. Empatia loistaa poissaolollaan ja tilalla on silmitön julmuus ja rasismi. Rajoja sille ei tunnu enää olevan ja polttoaineeksi otetaan jopa lasten kuolemat.
Mitä muuta oli oikeastaan odotettavissa, kun nollatoleranssit ja tiedonannot eivät tarkoita yhtään mitään? Mitä tahansa saa koska tahansa sanoa. Se on nyt hyväksyttyä ja kukaan ei puutu.
Kuten eräs nainen sosiaalisessa mediassa sanoi, elämme synkintä aikaa Suomen lähihistoriassa. Voisiko sen tehdä edes rehellisesti ja sanoa, että ei ole olemassa mitään nollatoleransseja.
