Luin lehdestä vastarakastuneista ihmisistä, jotka olivat menneet naimisiin ja haaveilivat häämatkasta kylpylään, jossa voisivat rauhassa istua vähissä vaatteissa toistensa vieressä ja jossa jotkut muut tekisivät heille ruokaa. Ikää heillä oli molemmilla 85-vuotta. Tuore rouva filosofoi lehtiartikkelissa, että heillä on avioliitossaan tavoitteena loppuelämän kestävä liitto, mutta jos ei kestä, niin minkä sille sitten voi. Mahdollisuus siihen on rouvan mielestä olemassa, koska aika on heidän puolellansa ihan jo siitä syystä, että sitä ei ole paljoa jäljellä.
Täydellinen asenne. Elämä tuo, mitä se ikinä tuokaan. Parisuhde kestää niin pitkään kuin se on kestääkseen. Sillä energialla, minkä käyttää sen miettimiseen, murehtimiseen ja pelkäämiseen, että kestääkö parisuhde, niin voi antaa mennä ja rakastaa niin isosti kuin osaa. Rakkaudessa mopo ei voi karata käsistä. Se on jopa suotavaa, sillä sen minkä rakkaudessa säästää, niin elämässä häviää.
Joten kaikki te rakastuneet parit, joilla menee rakkaudessa tällä hetkellä todella lujaa, niin pitäkää vaihde vapaalla ja antakaa mennä. Teillä on varmasti ihmiskärpäsiä vieressä surraamassa ja muistuttamassa, että pitkästä ilosta tulee itku. Antakaa heidän surista ja pessimöidä. Sitä paitsi mitä sitten, vaikka tulisikin itku. Ei itkun pelossa voi jättää iloitsematta. Elämä kun on sellaista, että välillä naurattaa ja välillä itkettää. Kauheinta elämä on silloin, kun mikään ei oikein tunnu miltään ja koko ajan on elettävä tappavan tasaisesti ja kävellä jotain mystistä keskitietä pitkin, jossa harmaa värikin on liian räikeä.
Itse olen reunaihminen.
Elämä on sattumusten sarja. Sitä kuvittelee voivansa hallita sitä. Tulee tehneeksi kaikenlaisia suunnitelmia, kunnes tulee eteen hetki, että elämä näyttää suunnittelematta joko kauneimman hymynsä tai persettä. Mitäpä jos otettaisiin kaikki vastaan, mitä elämä antaa, sillä kyllä se ihan kaikkea antaa. Tänään voi elämä mennä päin helvettiä ja ollaan siellä elämän persettä katsovien puolella, mutta huomenna elämän kasvoilla saattaa näkyä mitä mairein hymy, joka hymyilee juuri sinulle ja minulle.
Olen sillä tavalla naiivi, että ehdottelisin sellaista, että iloitaan niiden ihmisten puolesta, jotka ovat kohdanneet onnea ja ei jätetä niitä ihmisiä yksin, joita on kohdannut epäonni tai hetkellinen väsähtäminen. Vuorovedoin me tässä pitkässä elämässä koemme onnen orgasmeja ja pettymysten kyyneleitä. Jos joku kuvittelee olevansa pettymyksiltä suojassa, kuvittelee pahasti väärin. Jos joku tänään lohduttomana ajattelee, että ei koskaan koe elämässä enää onnea, niin uskallan väittää, että kyllä sinä tulet kokemaan. Nyt vain sattuu kuu olemaan kummallisessa asennossa taivaalla. Yhdessä käännetään se taas kohdilleen, jotta sen valossa on taas helpompi rakastaa.
Eikä muutenkaan vaivata päitämme ajattelemalla pitkälle tulevaisuuteen. Enkä aio tähän väliin työntää paikalle mitään kliseistä kärryä, jonka kylkeen on maalattu teksti ”tartu hetkeen”, koska ne sanat eivät tarkoita yhtään mitään. Silti sanon, että turha meidän on miettiä sitä hetkeä, kun istumme vanhana kiikkutuolissa . Voihan olla, että kiikkutuoleja ei silloin enää edes valmisteta, koska menekki on ollut niin pientä. Jos me haluamme kiikkua kiikkutuolilla, niin tehdään se nyt.