Minulla on sinusta kovia odotuksia. Haluan, että tyydytät minun kaikki tarpeeni, teet minusta onnellisen, annat elämälleni tarkoituksen ja olet minun toiveitteni täyttymys. Haluan, että sinä olet minun rakastajani, rakastettuni, paras ystäväni, turvani, sielunkumppani, pelastajani ja iltojeni ilo. En halua muita kuin sinut. Minun onnellisuuteni lepää sinun hartioillasi.
Ihminen, sinä, joka noin ajattelet, niin haluan tiputtaa sinut maan pinnalle ja tuottaa sinulle pettymyksen. Kukaan ei tule koskaan olemaan odotustesi arvoinen. Kukaan ei tee sinusta onnellista eikä kukaan ole sinun pelastajasi. Haluaisin jopa sanoa, että odotuksesi toista ihmistä kohtaan on epäreiluja ja kohtuuttomia. Lakkaa ajattelemasta, että parisuhde olisi sinun onnesi tae tai lakkaa lataamasta siihen koko elämääsi. Et sinä voi laskea kenenkään muun ihmisen kuin itsesi osaksi sinun onnellisuuttasi.
Parisuhteen voi tukahduttaa liialla kiinnipitämisellä. Vaikka peräänkuulutankin kirjoituksissani kosketuksen ja läsnä olemisen tärkeyttä, niin en tarkoita sillä, että toiseen pitäisi takertua kuin takiainen takin kaulukseen. Toinen saattaa ahdistua siitä niin kuin hän saattaa ahdistua ajatuksesta, että hän pitää toisen ihmisen onnellisuutta yllä. Ei sellainen rooli ole kenellekään reilua.
Toisesta ihmisestä ei pidä koskaan olla riippuvainen. Eikä toisen ihmisen varaan voi rakentaa koko elämäänsä. Se on yksi pieni tuulen humahdus, kun ihmistä ei enää ole. Se ei tarkoita sitä, että ihminen vain lähtee pois. Sitäkin tapahtuu, mutta ihminen voi myös kuolla. Mitä sitten jää jäljelle, jos koko elämänsä on rakentanut jonkun toisen ihmisen varaan? Elämä pitäisi joka tilanteessa rakentaa itsensä varaan, jota muut ihmiset tukevat.
Jokaisella parilla pitää olla yhteiset unelmansa, päämääränsä ja tavoitteensa. Molemmilla parisuhteessa pitää olla omat unelmansa ja tavoitteensa. Niiden ei tarvitse olla yhteneväset. Tätä minä tarkoitan, kun puhun parisuhteessa olevasta itsenäisyydestä. Tätä minä tarkoitan väittäessäni, että parisuhteeseen pitäisi lähteä vasta oman itsenäistymisen jälkeen. Koska silloin ei ole enää niin suurta vaaraa ripustautua toiseen ihmiseen ja jättää oma onnellisuutensa toisen ihmisen täytettäväksi.
Ehkä silloin ollaan jo liian kaltevalla pinnalla, jos elämän ainoa intohimon kohde on parisuhde. Parisuhteen pitääkin olla intohimon kohde, sillä vasemmalla kädellä huitaistut asiat ovat vain vasemmalla kädellä huitaistuja asioita. Se ei saa olla ainoa intohimon kohde. Mitä ahtaampaan koloon ihminen asettaa elämänsä, sitä tukalampi elämäänsä on elää. Sama koskee sekä ripustautujaa, että ripustautumisen kohdetta. Vapaus on aivan liian tärkeä asia uhrattavaksi edes parisuhteen alttarilla.
Itselläni on pitkä polku käytynä vapauden oivaltamiseen. Ajatukseen, että minun pitää rakentaa ja kantaa oma onnellisuuteni itse eikä ulkoistaa sitä kenenkään muun rakennettavaksi ja kannettavaksi. Voin tunnustaa, että sen oivaltaminen on ollut suunnattoman helpottavaa.
Minä en enää pelkää antaa toiselle ihmiselle vapautta toteuttaa omaa elämäänsä. En pelkää, että vapauden saatuaan ihminen sulkee oven perässään ja lähtee. Tai jos hän niin päättää, niin se ihmiselle sitten suotakoon. Mikä minä olisin asettumaan poikkiteloin ihmisen tielle. En omista tässä elämässä yhtään ketään.
Olen huomannut, että vapauden annettuaan, ihminen poislähtemisen sijaan tuleekin lähemmäksi. Hän tulee siksi, koska hänen on helpompi hengittää. Hän tulee, koska hän haluaa tulla, eikä siksi, että on jotenkin pakko tulla. Hän ei tule ripustautumaan minuun, vaan rakastamaan minua. Hän ei vaadi minulta sitä, että teen hänen elämästään onnellista. Hän tekee siitä onnellisen ihan itse. Minä olen siihen vain erinomainen lisä. Tämä on ainoa mieleeni tuleva kaava, jolla pitkän parisuhteen voi saada toimimaan.
Se ei ole silloin riippuvuutta eikä ripustautumista, vaan silkkaa rakkautta.
Eli pitäisi uskaltaa heittäytyä ja rakastaa täysillä, mutta samalla pitäisi olla jatkuvasti myös koko ajan varpaillaan ja valmistautua henkisesti siihen, että toinen saattaa milloin tahansa häipyä tuosta vaan.
Minun pääni ei sellaista kestä, eli mieluummin elän loppuelämäni yksin kuin tasapainoilen koko ajan onnen ja murheen tai luottamuksen ja pelon välimaastossa. Olen eronnut kerran – tai siis puolisoni erosi minusta 20 yhteisen vuoden jälkeen – ja se riitti. En halua kokea sitä painajaista enää koskaan uudelleen.
Sen sijaan minulle on – ehkä hieman yllättäen – ollut runsaasti iloa ns. friends with benefits -suhteesta. Ystävyytemme on kestänyt pian 22 vuotta, meillä on hyvin pitkälle sama maailmankatsomus, harrastukset ja kiinnostuksenkohteet ja sängyssäkin meno on ajoittain jopa villiä. Hellittely kuten suukot ja halaukset ovat arkisissa tapaamisissakin sallittuja. Mutta paria meistä ei silti saisi tekemälläkään. Haluamme kumpikin olla vapaita elämään elämäämme oman päämme mukaan ja viihdymme molemmat mainiosti yksinkin. Lisäksi meillä on erilainen maku kumppanien suhteen ja toivomme parisuhteelta aivan eri asioita. Näin ollen olemme edelleen ensisijaisesti kavereita, enkä voisi edes kuvitella rakastuvani häneen – kuten ei hänkään minuun. Ja mikä parasta, on hyvin epätodennäköistä, että tämä suhde päättyisi jonain päivänä katastrofiin ja kyyneliin. Pahimmillaan se vain hiipuisi pikkuhiljaa pois.
Kun luin tämän blogikirjoituksen/kolumnin, en voinut olla ajattelematta, että kirjoittaja puhui nimenomaan tällaisesta suhteesta eikä niinkään perinteisestä parisuhteesta. Itse olen tullut siihen tulokseen, että ystävyys on rakkautta jaloimmillaan (vanhemmuus pois lukien tietysti). Siihen ei kuulu halu rajoittaa, omistaa tai tukahduttaa toista, ja yhdessäolo on aina vapaaehtoista eikä pelkkä pakkomielteinen hormonien nostattama ja useimmiten myös hetkellinen hurma. Aito ystävyys – toisin kuin intohimoinen rakkaus – on tae siitä, että kumppani todellakin pysyy rinnalla niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin, mutta samalla se takaa kaikille osapuolille niin täydellisen vapauden kuin ihmissuhteissa ylipäätään on mahdollista.
Joka tapauksessa jälleen kerran kiitokset ihastuttavasta tekstistä ja kiintoisista huomioista, vaikka ne tällä kertaa minulta hieman vastalauseita kirvoittivatkin. 🙂
näyttäis nyt siltä et sulla meni tekstin punanen lanka vähän ohi.
Kiitos taas oivaltavasta tekstistä! Tämä on asia, johon törmään tai jota joudun pohtimaan lähes päivittäin. Saatoinpa sortua tuohon kuvioon, kuvitelmaan rakkaudesta itsekin nuorena. Elämä kuitenkin opetti lopulta, että se ei ole rakkautta. Nyt olen suhteessa, jossa toinen yhä edelleen, vielä aikuisenakin, luulee juuri kuvaamasi kaltaiseen illuusioon rakkaudesta. Se toimii itseään vastaan. Mitä enemmän hän yrittää omistaa minut, sitä kauemmaksi minä liun. Ja kaltevalta pinnalta on helppo liukua pois. Jos nyt parisuhteesta lähteminen on koskaan helppoa.
Nykyaikaan kuuluu tasa-arvoisuus, joten entisaikojen naisen asema miehen varjossa ja miehen aseman määrittelemänä on historiaa.
Enää onni ei ole miehestä kiinni, vaan suhteen molemmilla osapuolilla on tänä päivänä velvollisuus opetella tuntemaan itsensä, sen mistä itse nauttii, mistä saa voimaa. Henkisesti keskeneräinen, heikko tai itsekeskeinen sielu tukeutuu lapsellisesti toiseen, vahva tietää oman arvonsa ja osaa rakastaa itseään. Silloin myös kykenee olemaan itseään kohtaan lempeä ja armollinen, mikä on välttämätöntä hektisessä nykyhetkessä. Itsensä tutkiskelu on tärkeää oman eheytymisen polulla.
Kun ihminen viihtyy itsensä kanssa, viihtyy hänen kanssaan muutkin, mutta koska rakkautta ei voi pakottaa, täytyy ymmärtää juuri tämän tekstin sanoma; rakkaus on puhdasta silloin kun se todella on vapaaehtoista. Kun se ei kahlitse vaan antaa vapauden olla vahvasti oma itsensä, silloin sielu hakeutuu sen ihmisen luokse jonka seurassa se saa olla täysin vilpitön.
Jos vapaus sitten koituu suhteen loppumiseen, on se niin tarkoitettu ja elämä silti parempaa kuin pakotettu kahle talolainan tai yhteisen kesämökin muodossa ja kaksi onnetonta, toisiaan kyräilevää ja kyttäävää ihmispoloa yhdessä.
Tästä aiheesta lukisin mielelläni enemmänkin. Myönnän, että minun vaikeus on antaa vapautta. Olemme molemmat tuskastuneet tilanteeseen, etten osaa luottaa. En tiedä mitä voisin tehdä, miten oppia olemaan onnellinen yksin, mutta yhdessä? Kyse on varmaan vahvasti läheisriippuvuudesta, mutta siitäkin on valitettavan vähän kirjallisuutta. Tukiryhmään menisin heti, jos sellainen jossain olisi!