”Olen uusioperheen äiti. Lapsia kaikkineen 4, joista yksi jo lentänyt pesästä reilu vuosi sitten. Tyttärien kanssa on käyty erittäin pohjalla, heidän aikuistumisen matkalla. Kaikesta ollaan selvitty aina ja elämä saatu raiteilleen.
Olemme mieheni kanssa aina puhuneet vaikeistakin asioista ja tukeneet toisiamme/kantaneet koko perhettä vaikeiden asioiden yli. Seksikin on aina pysynyt suhteessamme ja pitänyt toisiamme lähempänä, vaikka on ollut vaikeaa.
2020 isänpäivänä kaikki kuitenkin muuttui, minä muutuin. Tyttäreni lähti isänpäivänä kavereitaan moikkaamaan. Oltiin oltu aamupäivä yhdessä ja vietetty yhteistä laatuaikaa. Nuorimmat lapset olivat mummolassa. Tyttäreni on siis edellisestä suhteestani, mutta nykyinen mieheni on hänelle isä, enemmän kuin oma on ikinä ollut.
Yleensä hän aina ilmoitti jossain kohtaa päivästä, missä on menossa. Sinä päivänä näin ei ollut. Illalla sain puhelun poliisilta, että tyttäreni on joutunut onnettomuuteen. Minua pyydettiin pikaisesti lähtemään sairaalaan.
Sairaalaan saavuttuani, sain elämäni pysäyttävimmän uutisen. Tyttäreni oli yrittänyt itsemurhaa, hän oli hypännyt junan alle ja oli ihme että hän oli hengissä. Kukaan ei ollut ikinä uransa aikana nähnyt jonku selviävän näin vähillä vammoilla.
Tuntui kuin koko maailmani olisi romahtanut. En jollain lailla tuntenut mitään, mutta silti tunsin paljon…Surua, tuskaa ja silti helpotusta. Siltikään en voinut itkeä, minun piti pysyä kasassa. Minun piti mukamas kantaa koko perhettä, omasta mielestäni.
Mieheni pysyi tukenani koko prosessin ajan ja on edelleen rinnallani. Jotain minussa silti kuoli tuona iltana.
Kävin sairaalassa joka päivä töiden jälkeen, tyttäreni ollessa nuorten psykiatrisella. Myös viikonloppuisin.
En enää osannut tai tiennyt miten olen mieheni lähellä. Rämmin päivästä toiseen. Huomasin työntäväni miestäni pois, vaikka sainkin hellyyttä ja suukkoja.
Aina jotenkin keksin syyn päästä pois läheisemmistä hetkistä. Menin aikasemmin nukkumaan ja milloin oli mikäkin syy. Koko kehoni meni sekaisin tästä tragediasta.
Aikaa on jo kulunut 9kk:tta, mutta seksiä meillä ei ole edelleenkään. Olemme puhuneet asiasta, että sitä kaipaa kumpikin. En vain tiedä miksi en pysty. Asiat ovat tyttärellänikin jo paljon paremmin. Jokin lukko minuun jäi, enkä tiedä miten sen saisin avattua.”
Terapia, sinä tarvitset terapiaa ja pian ♥️. Valitettavan usein ei ymmärretä, että läheiset tarvitsee apua tämmöisen jälkeen. Puhu tunteista miehelle. Hän varmasti jaksaa odottaa, että saat itsesi kuntoon, kunhan pidät hänet ajan tasalla. Suhteessanne ei näyttäisi olevan vikaa, joten älä anna sen enää hajota. Paljon voimia sinulle ♥️
Juuri näin; komppaan Äiti 74:ää.
Terapia; pian.
Elät trauman jälkeistä aikaa ja myös sinä tarvitset terapia-apua.
Nyt. Pian. Ei kuukausien/vuosien päästä.
Miehesi/parisuhteemme tuntuu olevan kultaa.
Puhukaa, puhukaa keskenänne. Ihan kaikesta.
Kirjoituksesi tällä sivustolla kosketti paljon.
Kaikki hyvä teille kaikille elämässä eteenpäin🙏👍
Olemme kokeneet saman. Seksi häipyi pois ja joskus mietin että siitä tuli jotain sellaista, ehkä elossa olon tunnetta, jota ei sallinut itselleen kun lapsi voi huonosti. Kaikki mitä naisena ja äitinä olen, keskittyi lapseen. En kyennyt ajattelemaankaan seksiä, nautintoa, ihan kuin se olisi ollut väärin iloita. Asiat kyllä muuttuivat myöhemmin mutta terapiani aloitin liian myöhään. Olisi pitänyt aiemmin että olisi eheytynyt nopeammin.
Vaikka en sielläkään koskaan kyennyt menemään niihin tummiin hetkiin jotka repivät sydämeni kahtia lapsen kokeman tuskan vuoksi.
Hautasin ne pois koska en niitä muutettua saanut. Annoin itselleni anteeksi tai ainakin yritin, etten häntä kyennyt säästämään pahalta.
Pikkuhiljaa parisuhdekin elpyi kun ei huolissaan tarvinnut olla. Ajoista on jo 15 vuotta ja kaikki hyvin nyt. Anna itsellesi aikaa.