”Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta. Näin jälkeenpäin ajateltuna luulen, että kaikki tiesivät, mitä kotonani oli meneillään. Kukaan ei vaan uskaltanut kysyä tai sanoa ja ajan kanssa sitä oppi ikään kuin varjelemaan muita siltä tiedolta. Koin, etteivät muut jaksaisi kantaa sellaista taakkaa. Niimpä en koskaan kertonut. Edes parhaille ystävilleni. Vielä tänäkään päivänä he eivät tiedä kuin murto-osan tapahtumista.
Isäni oli ja on alkoholisti. Samalla hän oli työssäkäyvä, päällisin puolin hurmaava ja huumorintajuinen ihminen. Sellainen, joka teki vaikutuksen muihin. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että hänessä on paljon narsistin piirteitä.
En muista tarkalleen, mistä kaikki alkaa mutta muistan tarkasti ne tietyt tunteet ja hetket. Elimme kaksijakoista elämää; edellisenä yönä olimme saattaneet lukittautua yläkertaan äitini ja kuuden sisarukseni kanssa odottaen isää tyypillisiltä ryyppyreissuiltaan. Ja ovi kävi. Isä oli tullut kotiin.
Muistan tarkkaan mitä tv-ohjelmaa katsoin ja mitä siinä tapahtui, kun alkoi kuulua huuto ”tapan teidän kaikki”. Näinä iltoina saimme katsoa telkkaria vähän vapaammin ja se oli pienen lapsen mielestä mukavaa. Kuuntelimme, kuinka isä rymisti portaat ylös ja alkoi takoa ovea.
Mietin, kuinka vanhan oven lukko voisi mitenkään kestää. Yritin jatkaa elokuvan katselua samalla kun taustalta kuului silmittömällä raivolla latautuneet huudot. ”Avatkaa ovi tai tapan teidät kaikki. Poltan tämän talon”
Usein soitimme poliisit. Isästäni oli tullut poliiseille tuttu hahmo. Niin tuttu, että poliisit usein ajelivat talomme ohi. Kerran jouduimme leikkaamaan yläkerran ikkunan hyttysverkon, että saimme heitettyä avaimet ulkona seisoville poliiseille. Tämän jälkeen ikkunoissa ei enää ollut hyttysverkkoja. Se oli käytännöllisempää, sillä avainten heittämisestä oli tullut tapa.
Usein odotimme isän sammumista, ja kävimme tarkastamassa ettei hän ollut tukehtunut oksennukseensa. Usein autoimme äitiä nostamaan hänet oksennuksesta, jossa hän makasi.
Seuraavana päivänä kaikki oli taas hyvin ja elimme arkemme toista puolta. Usein minulle luvattiin jotakin. Uusi pyörä tai uusi reppu. Isä makasi sängyssä krapuloissaan ja pyyteli anteeksi. Kunnes taas helvetti oli irti.
Muistan kerrat, jolloin emme ehtineet yläkertaan lukkojen taakse ennen isän tuloa. Muistan kuinka lakkasin hengittämästä, kun ovi kävi. En voinut liikkua ja olin hiestä märkä. Aika tuntui ikuisuudelta. Muistan kerrat, kun isä heitteli päällemme tavaroita, yritti polttaa talon, tai piteli linkkuveistä kaulallani. Muistan kerrat, kun isosiskoni poikaystävä piti piilottaa makuuhuoneeseen, kun isä kuuli hänen olevan talossa. Muistan kerrat, kun hän kuristi isoveljeäni. Muistan, kuinka moni ihminen on sanonut, että ”no, sulla sentään on iskä”.
Mutta en voi olla tuollaisesta vihainen. Jos he eivät tiedä, eiväthän he ymmärrä. Minulle tällainen ihminen ei kuitenkaan ole ansainnut tuota titteliä.
Voisin jatkaa tarinointia loputtomiin. Haluan kuitenkin sanoa, että olen tällä hetkellä 25-vuotias äärettömän onnellinen ihminen. Päädyin yliopistossa tekemään kandidaatin tutkielman aiheesta ja sain siihen haastateltavaksi nuoria aikuisia.
Tällöin huomasin kuinka onnekas olen. Monen elämä oli tuntunut lähtevän huonoon suuntaan tuollaisten kokemuksien jälkeen. Pikkuveljeni ei selvinnyt yhtä hyvin. Asun hänestä kaukana ja pelkään usein, että koska saapuu tieto, että hän on mennyt tekemään itselleen jotain.
Jos jostain olen katkera, niin siitä. Etten voinut suojella pienempiä sisaruksiani noilta kokemuksilta. Antaisin mitä vaan, että he oisivat säilyneet niiltä tapahtumilta. Olen heidän isosisko, minun olisi pitänyt pystyä pitämään heidät turvassa.
Tämä on ehkä suurin kipukohtani vielä tänäkin päivänä. Voin elää minulle tapahtuneiden asioiden kanssa, mutta miten elää sen kanssa, etten voinut pelastaa muita?
Lopuksi haluaisin sanoa, että koen olevani onnekas. Olen kiitollinen kaikesta siitä, mitä minulla on. Minulla on uskomattomia sisaruksia ja läheisiä, opiskelen opettajaksi ja minulla on kaunis asunto.
Elämässäni on kaikki todella hyvin. Se on kuitenkin vaatinut paljon ja olen kulkenut pitkän, pitkän matkan etten katkeroituisi. Olisi niin helppo vain uppoutua niihin ajatuksiin, että miksi minulla ei voi olla normaalia isää? Miksi kaikki tapahtui? Olen myös todella kiltti ihminen, joten todella paljon olen kamppaillut isäsuhteen kanssa.
Laitan edelleen lähes joka isänpäivä onnittelut isälleni, sillä minulle tulee huono omatunto jos en laita. En voi olla ajattelematta, että mitä jos isää ei yhtäkkiä enää olisi? Tuntisinko syyllisyyttä? Olisiko minun pitänyt yrittää enemmän? Olla enemmän yhteyksissä? En tosiaan tiedä ja luulen, että isäsuhteeni tulee olemaan ikuisesti minua jollain tapaa vaivaava asia.
Tänäkin päivänä isäni soittelee minulle aina välillä – humalassa tosin.”