”Palaat viereeni peiton alle ja suukotat niskaa. ”Sun vaimo laittoi juuri mulle viestin”, sanon. ”Ai, mitäs se?”,
kysyt. ”Pyysi mua tänään illalla keikkaseuraksi”, vastaan. ”Kiva juttu! Meinaatko mennä?”, kysyt. ”Juu,
meinaan”, minä vastaan.
Illalla keikalla juttelen vaimosi kanssa teistä ja meistä sekä myös vaimon miesystävästä. ”Kiva kun teillä
menee niin hyvin”, hän sanoo. Olemme kaikki kolme aivan tavallisia keski-ikäisiä ihmisiä ja olemme
tunteneet toisemme jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Teillä on takananne pitkä onnellinen liitto. Tämä
alkoi teillä avoimena suhteena ja on kallistunut vahvasti polyamorian suuntaan.
Jako on selvä: vaimo on vaimo, minä olen tyttöystävä. Minä en kuitenkaan ole ihastunut sinuun. Olet hyvä ystäväni, jonka kanssa
seksi on hyvää. Tiedän, että tämä tunteiden erilaisuus voi olla jossain vaiheessa ehkä ongelma.
Parisuhdetta minulla ei ole ollut pitkiin aikoihin, mutta vakituiset kumppanit ovat seksin ohella palauttaneet
hellyyden ja kosketuksen elämääni. Voi olla, että en koskaan löydä parisuhdetta, mutta en silti halua olla
ilman toisen ihmisen läheisyyttä.
Olen kerran satuttanut pahasti itseni avoimessa suhteessa.
Tuossa kyseisessä tapauksessa ei ilmeisesti lopulta oikeasti ollutkaan kyse avoimesta suhteesta, tai ainakin sille
sovitut säännöt olivat hyvin epämääräiset ja siihen kuului paljon salailua. Lisäksi minä rakastuin. Siksi mietin
pitkään uskallanko lähteä tähän. En nimittäin halua menettää kumpaakaan teistä ystävistäni: sinua tai
vaimoasi. Viimeistään siinä vaiheessa kuitenkin kun vaimosi ehdotti, että hän voi lähteä pois kotoa siksi
aikaa että voidaan tavata teillä, totesin että kyllä teillä tosiaan taitaa olla aika avoimet kortit tämän kuvion
suhteen.
Itku tulee yllättäen. Seksin jälkeen sylissä maatessa kun kaikki on niin hyvin kuin voi vain olla, muistan miltä
tuntuu maata siinä tilanteessa sellaisen ihmisen sylissä, joka rakastaa minua ja jota minä rakastan. Alan
itkeä. Vaikka kaikki on nyt monelta osin elämässäni hyvin, ei se silti tarkoita, etteikö rakkauden ikävä iskisi
välillä. Ja yleensä se tulee yllättäen ja kyselemättä.
Minä en ole mustasukkainen sinusta. Sen sijaan olen välillä tolkuttoman kateellinen sinulle ja vaimollesi, ja
oikeastaan lähes kaikille parisuhteessa oleville ystävilleni. Olen kateellinen ohimennen annetusta suukosta
ja pienistä kosketuksista. Olen kateellinen hymyistä ja katseista, jotka kertovat kuinka tärkeitä kaksi ihmistä
on toisilleen. Tai ehkä kateus on väärä sana, sillä olen ennemminkin surullinen. Tähän väliin on hyvä
huomauttaa, että en missään tapauksessa halua, että yksikään ystäväni alkaisi vältellä näitä hellyyden
ilmaisuja seurassani, sillä maailmassa on muutenkin ihan liian vähän kosketuksia ja hellyyttä. Tuntemani
surun rinnalla olen aina suunnattoman onnellinen teidän rakkaudestanne.
Kaksi vuotta sitten olin sitä mieltä, että haluan ehdottomasti parisuhteen enkä mitään muita kuvioita, koska
ne eivät ole minua varten. Vaan kuinkas sitten kävikään? En osaa sanoa, mitä tapahtuisi siinä tilanteessa jos
löytäisin parisuhteen? Haluaisinko olla silloin yhden miehen nainen vai jatkaa näin?
Se jää nähtäväksi. To be continued”