Leikittiin lapsena leikkiä, jonka nimi oli aarteenmetsästys. Leikissä oli tarkoituksena etsiä pihapiiristä aarteita muovipussiin. Aarteiksi kävivät niin vanhat ulos heitetyt sytkärit, kuin kaljapullonkorkit. Esineet, jotka luontoon eivät luonnostaan kuuluneet. Etsintöjemme jälkeen esittelimme aarteita toisillemme ja valitsimme päivän parhaan aarteen.
Viime viikkoina katumaisemaamme ovat hallinneet nuoret ihmiset, jotka etsivät puhelimillaan Pokemoneja. Kyse on pohjimmiltaan aivan samasta asiasta kuin silloin joskus 80-luvulla. Aarteenmetsästyksestä, joka on saanut kehityksen myötä hieman teknisemmän muodon. Periaatteena sama kuin omassa lapsuudessani eli kerätä mahdollisimman paljon aarteita, eli Pokemoneja.
Siltikin osalla meistä vanhan maailman ihmisistä on pakottava tarve paheksua nuorten Pokemon-jahtia. Onpa esitetty toiveita, että nuoret menisivät mieluummin metsään etsimään mustikoita kuin kadulle mielikuvitushahmoja. Muistini mukaan kukaan ei lapsuudessani tullut vinkumaan korvani juureen paheksuvasti, että eikö aarteiden sijaan olisi hyödyllisempää mennä metsään keräämään mustikoita.
Miksi nuorten pitäisi mennä metsään keräämään mustikoita? En minäkään nuorena mennyt. Ketä kiinnostaa mennä rämpimään johonkin metsään siinä iässä? Kyllä mustikoiden kerääminen on meidän tylsistyneiden keski-ikäisten paheksujien toimintaa. Ihmetellä vain pitää, että miksi kaikkea pitää aina niin paljon paheksua ja esittää mielipiteitä, jotka eivät oikeasti edes ketään kiinnosta.
On olemassa ihmisjoukko, josta voi käyttää nimeä paheksujat. He ovat ihmisiä, joilla on pakottava tarve puuttua asioihin, joita he itse eivät ymmärrä. Minä olen henkilökohtaisesti hyväksynyt, että aika on ajanut minusta ohi monessa asiassa. En koe tarvetta alkaa vähätellä nuoremman polven tapaa katsoa maailmaa. Luojan kiitos, he tekevät monia asioita aivan eri tavoin kuin minun sukupolveni, puhumattakaan minua edeltäneestä sukupolvesta.
Paheksujat vaanivat elämän jokaisella alueella. Paheksujien lempipuuhaa on verrata nykyaikaa vanhaan aikaan ja todeta joka ikinen kerta, että kyllä ennen kaikki oli paremmin. Paheksujat vaanivat myös parisuhteiden takana. Kuinka olenkaan saanut paheksuvia kommentteja ja viestejä kirjoittamistani aiheista. Arvostan kovasti sitä, että lukija kertoo oman mielipiteensä, joka on poikkeava siitä, minkä itse esitän. Liian usein viestin takaa paljastuu kuitenkin mielipiteen sijasta syvä paheksunta, jonka tarkoituksena on vain ja ainoastaan kertoa, että olen kaikessa kirjoittamassani täysin väärässä.
Maailma muuttuu koko ajan. Ajat entiset eivät enää koskaan palaa. Parisuhde ja avioliitto eivät ole mikään irrallinen saareke, joka pysyy maailman muuttumisesta huolimatta aina samanlaisena. Ihmisten arki on muuttunut hektiseksi ja pirstaleiseksi. Elämä ja arki pyörivät nopeammin kuin ne vielä pyörivät omassa lapsuudessani. Silloin oli telkkarissa kaksi kanavaa, kaupassa kahta erilaista maitoa, puhelimia yhdisti lanka, avioliitoista ei uskallettu häpeän takia erota, homous luokiteltiin sairaudeksi ja totuuksia ei saanut olla kuin yksi kerrallaan.
Nykyään voi valita lukuisista määristä sen itselle sopivamman. Paheksujat luokittelevat valinnanvapauden minäminä-kulttuuriksi tai narsismiksi. He aloittavat lauseen, että ei meidänkään aikaan ollut sitä ja sitä ja niin vain on hengissä selvitty. Valinnanvapaus luo mukanaan vapautta. Ihminen saa mahdollisuuden elää sen näköistä elämää kuin hän haluaa elää. Ja on oltava niin, että arjen pirstaleisuus vaikuttaa omalta osaltaan myös ihmisten välisiin suhteisiin. Pitkän, elämänmittaiset parisuhteet tulevat vähenemään. Tilastot sen jo kertovat. Avioerojen määrä on isompi kuin koskaan, kun taas solmittujen avioliittojen määrä vähenee vuosi vuodelta.
Parisuhde on saanut eri muotoja. Oman lapsuuteni aikainen yhden totuuden kulttuuri on hävinnyt. Ihminen saa olla näkyvästi oma itsensä, ei piilossa, niin kuin vielä lapsuudessani oltiin. Perhemuotoja on useita, parisuhdemuotoja on useita. Emme elä enää yhteiskunnassa, jossa avioliiton solmiminen johtaa välttämättä elämänmittaiseen parisuhteeseen. Emme elä yhteiskunnassa, jossa työsopimuksen kirjoittaminen johtaa elämänmittaiseen työsuhteeseen. Elämä on muuttunut pätkittäiseksi, jossa elämänvaiheet ja työsuhteet seuraavat toinen toisiaan jatkumona.
Uskon, että kaikki vaikuttaa kaikkeen. Parisuhteet tulevat tulevaisuudessa vieläkin muuttamaan muotoaan. Kukaan meistä ei pysty ennustamaan tulevaa. Mikään ei ole koskaan lopullista, koska enää ei ole olemassa vain yhtä totuutta. Kaupassa on kymmeniä maitoja valittavana ja telkkarissa satoja kanavia. Pihoissa lojuvat aarteet ovat muuttuneet virtuaalisiksi hahmoiksi. Parisuhteet ovat muuttuneet moninaisiksi.
Kaiken sen muutoksen takana huutelee paheksujien joukko. Ennen kaikki oli paremmin. Miehet olivat rautaa, laivat puuta, avioliitot elämänmittaisia, perunat keitettyjä, homot komerossa, naiset keittiössä, miehet eivät itkeneet, pojat kumarsivat ja tytöt niiasivat, rahapussissa oli markkoja, sanomalehti pöydän kokoinen, muuri keskellä Berliiniä, työpaikka ikuinen, tytöt pukeutuivat punaiseen ja pojat siniseen ja kukaan ei juoksennellut ainakaan kadulla metsästämässä olentoja, joita ei oikeasti edes ole.
Jospa kuitenkin luottaisimme ihmisiin niin paljon, että meidän ei tarvitsisi olla niskan takana huohottaen keromassa heille, että mikä on oikea tapa elää tätä elämää. Koska onneksemme on niin monia tapoja elää oikein. Yksi niistä on elää elämänmittaisessa parisuhteessa, toinen liidellä ilman sitoutumista kukasta kukkaan. Yksi kyykkiä ämpäri vieressä mustikkametsässä, toinen puhelin kädessä Pokemon-jahdissa.
Typerintä kaikista on kuvitella tietävänsä sen kaikista oikeamman tavan ja paheksua kaikkea sitä, mikä poikkeaa siitä oikeaksi oletetusta. Jos yhteiskunta lakkaa olemasta moniarvoinen, niin se lakkaa ennen pitkää olemasta.
Minä olen löytänyt oman polkuni kulkea. Kuinka rakastankaan sitä tietä. Ehkä sen vuoksi en jaksa paheksua heitä, jotka valitsevat toisen polun, sillä hekin saattavat rakastaa sitä tietä. Niin, minun polullani tulee ajoittain vastaan mustikoiden sijaan niitä Pokemoneja. Eikä minulla ole edes sitä sovellusta ladattuna. Mitä rakkauteen tulee, niin suorastaan ahmin sitä. Minulla on muovipussi kädessäni ja kerään sinne rakkauteen liittyviä aarteita. Ne voivat olla ihan mitä vain.
Hih.
Naulan kantaan! Tulipa hyvä mieli näin heti aamusta tätä lukiessa 🙂 kiitos!
Mukava kirjoitus. Minun kesääni on kuulunut 17 litraa mustikkaa ja 38 pokemonia 🙂 Pakkaseen ei mahdu enempää, mutta puhelimessa on vielä tilaa. Se määrätköön loppuloman suunnan 😉
Kuten kirjoitit – aarteenmetsästystä leikittiin lapsena omassa pihapiirissä. Nyt lapset on kaduilla, ympäri kaupunkia, liikenteen seassa, se on ihan eri juttu, lapset altistuu siellä ihan uusille vaaroille. Nuoret eivät ennen leikkineet aarteenmetsästystä nuorena eivätkä mitään muutakaan leikkineet, he olivat töissä, nyt nuoret leikkivät (ilmeisesti myös olevat) ikuisia lapsia, jotka eivät tahdokaan aikuistua. Olenko paheksuja?