”Rakastuin. Pitkästä aikaa. Tulisesti, peruuttamattomasti. Olin ollut muutamia vuosia yksin lasten kanssa, joten olin oppinut olemaan myös yksin. Tapailimme miehen kanssa muutamia kertoja, mutta sitten se jäi, sillä välillämme oli etäisyyttä kahdeksansataa kilometriä.
Sitten sain diagnoosin syövästä. Hoidot alkoivat, ja lähetin hänelle viestin, että olin sairastunut. Hän ei pystynyt aluksi tukemaan minua asiassa. Ymmärsin sen täysin. Onhan se valtava asia sisäistää ja käsitellä.
Sitten hän tulikin luokseni yllättäen. Vietimme ihanan viikon yhdessä. Hoidot veivät minulta tässä ajassa hiukset, ja ne, mitkä oli jäljellä, hän ajeli pois minulta. Sitten ajelin hänen hiuksensa. Se oli ihana ele häneltä, vaikka ei se tietenkään minun tilannetta auttanut. Mutta oli upeaa huomata, miten hän halusi silti sairastumisestani huolimatta minua tukea. Oli upeaa myös huomata, miten pienen kylämme kaupan kassasta lähtien ihmiset tukivat. Sieltä ajeli useampi hiukset päästään, ja koin sen olevan tukena minulle.
En ole kertaakaan enää kokenut olevani arvoton. En kertaakaan kokenut olevani epähaluttava, vaikka tunnen naiseuteni menneen viemäriin. Minulla ei ole edes toista rintaa enää ja koen vaihdevuosioireita. Silti mies suorastaan raataa eteeni.
Nyt sain todella huonoja uutisia. En välttämättä selviä tästä enää. Syöpä ei ole poissa. Silti siinä rinnalla hän on, pitämässä minua pystyssä, kertomassa, ettei mikään tässä ole sellaista, joka hänet karkoittaisi pois.
Minä vaan mietin, että todellako meidän aikamme jäikin näin lyhyeksi, nyt kun viimein olen löytänyt hänet seisomaan rinnallani?
Toivoisin kirjoituksellani löytäväni ihmisiä, jotka käyvät läpi samanlaista tilannetta. Kuinka käsitellä näitä tunteita rakkaansa kanssa, oli sitten ollut yhdessä kymmeniä vuosia, tai vain ihan pienen ajan?"
