”Vanhemmat ovat vastuussa siitä, vastaako lasten koti ja kasvuympäristö heidän tarpeitaan. Siksi on joskus (aika useinkin) uskallettava erota lasten toisesta vanhemmasta. Joskus (aika useinkin) täytyy myös lykätä tai toistaiseksi luopua asumisesta yhdessä uuden kumppanin kanssa.
Mutta.
Lapsethan saattavat pontevasti protestoida vanhempien eroa, vaikka perhe-elämä olisi yhtä helvettiä (been there). Samoin he saattavat vastustaa vanhemman asumista uuden kumppanin kanssa, vaikka päätöstä tehtäisiin kaikessa rauhassa tutustuen, kaikkien osapuolten tarpeet tasapuolisesti huomioon ottaen, hitaasti ja harkiten. He saattavat myös kovasti toivoa vanhemman muuttavan yhteen heilansa kanssa (been there, too).
Lasten tarpeita ja toiveita pitää aina kuulla herkällä korvalla. Ja ne pitää ottaa huomioon konkreettisesti, käytännön teoissa.
Se ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö aikuiset olisi toimivaltaisia tekemään omaa ja lastensa elämää koskevia päätöksiä (ja siten myös olemaan täydessä vastuussa niistä).
Ajattelen, että lasten kannalta olennaisia onnistuneen uusperhe-elämän komponentteja ovat aika, avoimuus, selkeys ja turvallisuus. Aikuisten pitää pystyä toimimaan järki päässä, myös ja etenkin rakastuneina. Niinpä uuden ihastuksen alkumetreillä saman katon alle muuttaminen lienee kategorisesti suht huono idea, koska silloin molemmat ovat aika hatarasti realiteeteissa kiinni. Ja vaikka siinä pupustelun huumassa yhteenkuuluvuuden tunne aikuisten välillä voisi olla huikean vahva, niin ei se tuosta noin vain lapsiin ylety.
Ajan kanssa tehdyt ratkaisut antavat varmasti parhaat onnistumisen mahdollisuudet. Ja joskus asiat selviävät vasta kokeilemalla.
Onnistumiseksi lasken senkin, että aikuisilla on valmiutta muuttaa suunnitelmaa ja tarvittaessa palata asumaan erilleen, jos vaikuttaa siltä, että se on lasten hyvinvoinnin kannalta parempi ratkaisu.”