Minä en ole mies, joka rakentaa perheellensä talon. Olen sellaiseen aivan liian kädetön. Minua muistutettiin kädettömyydestäni muutamien kommenttien muodossa, kun myönsin laittaneeni kaukosäätimeen patterit väärinpäin. Eräs mies pohdiskeli, että voiko mies enää uusavuttomampi olla. Olen monessa sellaisessa asiassa, jotka vanhassa maailmassa on mielletty miesten töiksi, todella huono. Kyllähän minulle voi vasaran käteen antaa, mutta se näyttää siinä yhtä luonnottomalta kuin sateenkaarilippu Jussi Halla-ahon kädessä. Ne kerrat, kun olen poraa joutunut käyttämään, niin vaimolla on jo valmiiksi hätänumero puhelimeen kirjattu, että saa nopeasti apua paikalle.
Minulla on tähän kaikkeen syntyteoria. Olin yhdeksän, kun koulussa järjestettiin teemapäivä, jossa eri aiheisissa lajeissa käytiin leikkimielisiä kilpailuja. Jokaisen oppilaan piti valita kaksi kilpailua, johon osallistua. Siinä oli tyrkyllä laulamista, sahaamista, nokkeluuskisoja, naulan hakkaamista lautaan ja olipa siellä runonlausuntaakin. Minä valitsin sen runonlausunnan.
Muistan, kun opettelin todella pitkän runon ja lausuin sen opettajan ja muiden kilpailijoiden edessä ääneen. Voitin kisan ylivoimaisesti. Tosin opettaja sanoi minulle jälkikäteen, että lyhkäisempi runokin olisi riittänyt voittoon, sillä olin kisan ainoa osallistuja. Joten ei sitä lausumistakaan ollut kuuntelemassa kuin se opettaja. Kisaan oli ilmoittautunut toinenkin oppilas, mutta hän oli tullut kipeäksi, eikä päässyt kouluun tuona päivänä. Ei se silti voiton arvoa vähennä, että kukaan muu ei osallistunut. Minulle ei tullut mieleenkään osallistua sahaamiseen tai naulaamiseen. Eivät vain kiinnostaneet silloinkaan yhtään. Minä vetäisin pitkän runon rakkaudesta ja nappasin sillä hopealusikan itselleni.
Sain kommentin naiselta, joka sanoi miettineensä, että ottaisiko mielummin miehekseen pussaavan ja tunteista puhuvan miehen, joka on täysin kädetön. Vai miehen, joka osaa vaihtaa paristot kaukosäätimeen ja renkaat autoon, mutta on täysin ummikko. Sanoi valitsevansa niistä kahdesta osaavaan ummikon. Vastasin hänelle, että kädettömyys on suhteellinen käsite. En minäkään koe olevani kädetön mies, vaikka saha, vasara tai porakone ei kädessäni pysykään. Minun kädessäni pysyy kuitenkin esimerkiksi kynä, pullasuti ja sähkövatkain. Ja eivät kai asiat niin surullisesti voi olla, että pussaava mies ei osaa porata ja poraava mies ei osaa pussata.
Ehkä kädettömyyteen viittaaminen on vain vanhakantaista ajattelua. Oletusta taidoista, joita miehellä kuuluisi olla. Jos mies ei niitä taitoja omaa, mies on kädetön. Ehkä yhteiskunnassamme on vieläkin vallalla hieman ummehtunut ja tunkkainen jakolinja miesten ja naisten töihin. Nainen suunnittelee sisustuksen ja mies toteuttaa sen. Nainen osoittaa taululle paikan ja mies poraa siihen reiät. Minä voin rehellisesti myöntää, että pidän enemmän sisustusohjelmista kuin rakennusohjelmista. Ehkä tarvitsemme vielä muutaman vuosikymmenen, että luutuneista olettamuksista päästään irti.
Minua ei vain kiinnosta. Kaksi viikkoa sitten ostimme tyttäreni huoneeseen kaksi hyllyä, jotka piti porata seinään kiinni. Toisen porasinkin heti, mutta se oli henkisesti niin uuvuttavaa, että en ole saanut toista vielä seinään porattua. Ehkä joku päivä hammasta purren sen teen, vaimon ollessa vierelläni puhelin kädessä valmiina soittamaan hätäkeskukseen, jos poraan vahingossa sormeni irti. Tarvitsen vartin poraamisen vastapainoksi ainakin tunnin tunnepuhumisen ja kahden tunnin pussaamisen, että pääsen takaisin tasapainoon ihmisyyteni kanssa. Olen aikaisemminkin tunnustanut, että tehdessämme remonttia vaimoni ja hänen siskonsa maalasivat seinää ja minä pesin pensseleitä ja tein pannukakkua. Eikä edes käynyt miehuuteni päälle, koska pensseleistä tuli puhtaita ja pannukakusta herkullista. Seinäkin sai maalinsa, joten lopputulos oli täydellinen.
Toiset osaavat rakentaa taloja ja toiset tehdä loisteliasta pannukakkua. Minä en tule koskaan rakentamaan naiselleni taloa. Sitä paitsi naiseni tykkää asua kerrostalossa, joten tehtävä olisi kaiken puolin helvetillinen. Sitä vastoin aion tehdä naiselleni pannukakkua ja kirjoittaa rakkauskirjeitä. Niissä minä olen hyvä ja kättä piisaa vaikka muille jakaa.
Arvostan suunnattomasti miehiä, jotka osaavat rakentaa taloja. Sitä vain toivoisi, että arvostus olisi molemminpuolista. Jos tunnustan, että en osaa vaihtaa autoon renkaita tai en osaa porata seinään reikää, niin ei se ole kädettömyyttä tai uusavuttomuutta. Käytän käsiäni asioihin, jotka kiinnostavat minua. Sillä aikaa, kun joku toinen poraa reikää seinään, jotta nainen saisi kiinnittää siihen haluamansa taulun, niin minä kirjoitan naiselleni jonkun pitkän rakkausrunon, jonka lausun hänelle ääneen. Jokainen on hyvä jossakin asiassa. Siitä pitää osoittaa hänelle kiitosta. Se kun on vain meille suomalaisille helpompaa kiinnittää huomio asioihin, joita toinen ei osaa tehdä ja arvostella sitä. Ei kaikkien tarvitse osata tehdä kaikkea. Toiset osaavat sahata ja hakata nauloja, toiset lausua runoja.
Meidän olisi parempi huomata ihminen asioista, joita hän osaa tehdä eikä vaatia häntä tekemään asioita, joita hän ei osaa tehdä. Siinä ei ole mitään eroa ajatuksellisesti, että poraako naiselleen seinään reikiä, jotta hän saa ripustettua taulun haluamalleen paikalla vai kirjoittaako naiselleen runon, jonka ääneen hänelle lukea. Molemmissa teoissa on takana rakkaus, jota haluaa toiselle osoittaa. En ole vielä kertaakaan hurmannut itselleni puolisoa remonttitaidoillani, mutta olen sitä vastoin heiluttanut vartaloani hurmaavasti ja osoittanut oikeat sanat oikealla hetkellä. Se on riittänyt.
Onneksi tällaisista vuoden 1985 runonlausunnan koulumestareistakin jotkut tykkää. Kyllä minusta pakon edessä on pienimuotoisiin remonttihommiinkin, mutta parhaimmillani minä olen silloin kun kädessäni on jotain aivan muuta kuin vasara. Mahtavaa, että toisilla vasara pysyy kädessä, sillä muutoinhan tämä maailma ennen pitkää kaatuisi. Haluan kuitenkin lähettää terveiseni miehelle, joka kommentissaan antoi minulle vuoden kädettömän miehen palkinnon, että tulepas joskus katsomaan, kun letitän tyttäreni hiuksia tai pullapitkoa. Kyllä nimittäin kädet toimivat. Joten emmeköhän ole sarallamme yhtä kädellisiä tai kädettömiä miehiä molemmat.
Sitä paitsi, kaikkein paras paikka ihan jokaisen ihmisen kädelle on toisen ihmisen käsi.
Mun vaimo on samanlainen avuton valittaja kuin kirjoittaja. Ei ole erikseen miesten tai naisten töitä, mutta silti auton renkaidenvaihto jää miehen vastuulle kun nainen ”ei osaa”. Ei se vaikeaa ole, mutta ei hauskaakaan. Vaivalloista ja raskasta kyllä, mutta ei vaikeaa. Sen taidon voi opetella, tai ajella bussilla.
Surullista, että vaimollasi on mies, joka puhuu vaimostaan termillä avuton valittaja. Kokeile välillä vähän kauniimpia sanoja.
Mieheni poraa ja tekee kyllä talonkin, sanallisia rakkaudentunnustuksia ei hirveesti heru, mutta 25 vuoden aikana oon oppinu ajattelemaan hänen lähes kaikki tekonsa rakkaudenosoituksina. Mulla on myös tarve nähdä mies kätevänä ja kaiken osaavana. Tottahan se tietysti on, ettei kaikkea voi saada samassa paketissa ja se täytyy ymmärtää ja hyväksyä. Mut pussataan me kuitenkin sentään.
Mun mieheni on kätevä ihan joka tavalla. Laittaa upeaa ruokaa, on ripeä siivoamaan, pesee pyykit, nikkaroi mitä vaan tarvitsee, huoltaa auton, mitä vain. Plus kirjoittaa runoja ja lauluja. En itsekään ihan tumpelo ole, mutta ihailen suunnattomasti tuollaista monialaisuutta taitavuutta. Niin ja kertoo se vielä tykkäävänsä minustakin, puhuu tunteista ja haluaa kehittää meidän suhdetta. En oo ihan kaikkea aikaa varma, ansaitseeko noin suvereeni tyyppi näin keskinkertaista vaimoketta. 🙂
Eli vähän niinkuin minä mut mä soitan vielä kitaraa ja olen semitaiteellinen ja osaan erätaidotkin. Ainiin ja lapsetkin tulee hoidettua siinä sivus:)
Mutta harmi vaan, kun en saa yhtään arvostusta puolisoltani.
Minulla on kaltaisesi ”avuton mies”. Hän suunnittelee,ostaa ja valmistaa ruoat. Leipoo, siivoaa, kasvattaa lasta, vie harrastuksiin, rakastaa, ymmärtää, kuuntelee. Minä maalaan katon, seinän, tapetoin, listoitan, korjaan pyörän. Inhoan imurointia ja ruuanlaittoa. Pelkään mieheni joskus kyllästyvän arjen pyörittämiseen, kun minulta ei kodinhoito suju ilman huomattavia ponnistuksia. Arvostan hänen päivittäistä panostaan, joka on huomattavasti tärkeämpi kuin minun näyttävä, ja osaamista vaativa, remontoimiseni silloin tällöin. Mutta hän vain silittää tukkaa ja antaa porakoneen syntymäpäivälahjaksi, leipomansa kakun kera. Olemme balanssissa. Olemme onnellisia.
Pariskunnat tasapainoittaavat toisiaan. Meillä mies on parempi keittiössä ja tarkempi siivoamisessa. Minun jälkeeni jää nurkkiin pölyä ja ruoka on siedettävää. Minä taas tykkään tekniikan kanssa säätämisestä, esimerkiksi uusien laitteiden asennuksesta ja vanhojen korjaamisesta. Rakastan miestäni juuri sellaisena kuin hän on. Juuri eilen hänen kokatessaan muistutin ja kiitin häntä tästä suurimmasta rakkaudenteosta mitä minulle voi ”sanoa”. 😀