Oletetaan tilanne, jossa pari on eronnut. Kahden ihmisen elämänmittaiseksi toivottu yhteinen matka ei olekaan päässyt perille saakka. Se on syystä tai toisesta katkennut.
Eihän monen meistä sitä tarvitse olettaa, vaan muistaa.
Vyöryy tunteet esille. Ne voivat tulla hallitsemattomina. Sitä tulee tehdyksi ja sanotuksi asioita, joita myöhemmin häpeää ja katuu. Tulee viha, suru ja pettymys siitä, että on epäonnistunut jossain sellaisessa, jonka olisi pitänyt onnistua.
Ensin tulee viha, joka voi vaarallisimmillaan johtaa kostoajatuksiin. Toisinaan koston välikappaleena käytetään lasta. Pettymys puretaan pieneen ihmiseen, jota sen sijaan pitäisi suojella ja varjella jo muutenkin hänelle hämmentävässä elämäntilanteessa.
Se on selvä, että tunteet vyöryvät. Ihminen menee tilaan, joka ei ole häntä itseään. Hän tulee tunneryöpyn vallitessa tehneeksi vääriä valintoja. Rakentamisen sijaan tuhoaa eikä pysty ajattelemaan rationaalisesti. Tunne vie ja ihminen vikisee mukana.
Kunpa siinä hetkessä olisi tuki ja ihminen, joka puhuisi järkeä. Sillä tunnevyöry menee ajan myötä ohi. Esiin hiipii järki, joka tasapainottaa elämää ja olotilaa. Jos siinä vaiheessa huomaa tunteen tehneen jotain peruuttamatonta, tulee vielä suurempi pettymys.
Kunpa siinä eron hetkellä olisi tuki ja itsellä ajatus, joka voisi helpottaa. Ihminen, josta eroaa, on kuitenkin ihminen, jota on aikaisemmin rakastanut ja suojellut. Miksi hänelle ei voisi toivoa kaikkea parasta ja hyvää jatkossakin, vaikka katuosoite ei enää olekaan yhteinen?
Siinä kahden ihmisen tunnevyöryssä jaloissa pyörii lapsi. Pahimmillaan tämä kaikki ilmaistuna. Lapsi, joka on kauneinta, jota päättynyt parisuhde on kantajilleen antanut. Uuden elämän, kauniin palkinnon yhteisestä rakkaudesta. Lapsen, jonka elämän kaksi tärkeintä ihmistä seisoo siinä valintojen edessä.
Valintojen, että tekeekö erosta lapselle mahdollisimman helpon vai aivan hirvittävän painajaisen? Kunpa siinä tilanteessa olisi tuki, ihminen, joka käskisi sivuuttamaan ne pahimmat tunnevyöryt. Jotta ne eivät valuisi lapsen kannettavaksi. Kunpa siinä tilanteessa joku sanoisi, että eniten tukea ja suojelua tarvitsee eron keskellä oleva lapsi.
Koska pahinta mitä voi tapahtua, on huomata aivan liian myöhään, että eron hetkellä tunne vei ja ihminen vikisi vieressä. Kaksi ihmistä, jotka ovat tosiaan rakastaneet ja joiden rakkaudesta on alkanut uusi elämä, ovatkin yhtäkkiä toistensa pahimpia vihollisia.
Lapsen kaksi tärkeintä ihmistä ovat toistensa vihollisia. Se ei ole paras mahdollinen ilmapiiri lapsen turvalliselle arjelle kehittyä ehjäksi aikuiseksi.
Kunpa siinä eron hetkellä ihminen hengittäisi rauhallisemmin ja muistaisi, että hän on siinäkin tilassa ja tilanteessa jonkun toisen ihmisen turva ja korvaamaton tuki.
Toinen niistä lapselle elämän tärkeimmistä ja rakkaimmista ihmisistä.