”Minulla on olemassa isä jota en ole nähnyt viimeiseen 14 vuoteen.
Mietin usein että pitäisikö nähdä vielä ennen kuin hän kuolee, mutta en tiedä mitä meillä olisi puhuttavaa. Minulla paljonkin, mutta tiedän ettei sanoillani olisi väliä. En vihaa isääni meillä ei vain ole mitään sanottavaa toisillemme enää.
Hän on pyytänyt anteeksi tekojaan, mutten ole varma, ymmärsikö hän tekojensa suuruutta suhteessa minuun,meihin elämänsä naisiin ja meidän koko perheen elämään. Olen myös halunnut antaa anteeksi, sillä tiedän että kauhalla on vaikea ottaa jos lusikalla on annettu.
Olen iki ymmärtäjä
Kesällä hän ilmoitti että haluaisi nähdä ennenkuin kuolee, oli nähnyt pahan unen.
Ei häntä ole näkynyt.
Suren isättömyyttäni, suren sydämeni pohjasta.
Kaiholla katson videoita joissa isä saattaa tyttärensä alttarille, tai kun ystäväni puhuvat ihanista isistään. Isien halauksia tytöilleen.
Miksi minä en saanut sellaista isää?
Miksi minä en riittänyt? Miksi sisareni ei riittänyt? Miksi olimme huonoja?
Niin pahalta kuin se tuntuukin, hän viettää päivänsä yksin. Omasta tahdostaan koska totuus ja ääneen sanominen on liian kova paikka. Miehinen kovuus ja ehdottomuus on tärkeintä hänelle. Ymmärrän hänen haavansa mutta en sitä, miksi me olimme maksumiehiä.
Vielä viime metreilläkin.
Antaisin aika paljon jos saisin häneltä vilpittömän,rakkaudellisen halauksen. Koitan muistaa häntä lämmöllä."
