”Olen neljän nyt jo täysi-ikäistyneen lapsen isä, ja joskus mietin miten ihmeessä oikein selvisimme ruuhkavuosistamme. Kiirettä, jatkuvaa tekemistä ilman rauhoittumista, riittämättömyyden tunnetta. Kaiken tämän päällä omat ongelmat niin jatkuvien YT-neuvottelujen puristuksessa kuin mielenterveydenkin kanssa. Tai enhän minä niihin aikoihin tajunnut tai tunnustanut tuollaisiakin ongelmia olevan. Hammasta purren puskettiin vaan.
Mietin myös millainen isä oikein olin noina kiireisimpinä vuosina. Ja etenkin mietin miksi purin pahaa oloani lapsiini. Olin äreä, korotin ääntäni aivan liian usein, olin negatiivinen enkä kannustava. Sitten ymmärsin – teen kuten minulle tehtiin. Toinen vanhemmistani, äitini, oli näin jälkikäteen ajateltuna pahimmillaan kammottavan itsekeskeinen ihminen, ja suurin synti maailmassa oli olla hänen kanssaan eri mieltä ja kyseenalaistaa hänen viisauttaan. Nollasta sataan kiihtyminen tapahtui sekunnin murto-osassa, eikä siinä vaiheessa vielä kiltillä nuorella pojalla tai miehenalulla ollut oikein muuta mahdollisuutta kuin ottaa vastaan se mitä päälle syydettiin.
Kun tajusin mitä olin tekemässä omille lapsilleni onnistuin – luullakseni – muuttamaan suuntaa. Toivon, että se ei tapahtunut liian myöhään. Lapset muistavat kuitenkin hyvin, hyvin paljon. Senhän jokainen tietää itsekin kun ajattelee omia kokemuksiaan ja etenkin tuntemuksiaan. Sanat eivät ehkä jää kirkkaina mieleen, mutta niiden herättämät tunteet kyllä. Varsinkin ne surun, pettymyksen ja ehkä pelonkin tunteet.
Tuon kierteen katkaiseminen sai minut myös vihdoin viimein nousemaan ylös ja pistämään hanttiin ihmiselle, joka oli minua kaltoin kohdellut. Toki vain sanoin, mutta kovin ja suorin sellaisin. Välirikkohan siitä seurasi, mutta jotenkin se tuntui puhdistavalta, vapauttavalta. Ja tavallaan olin kuitenkin helpottunut siitä, että pystyin suremaan häntä hänen sittemmin kuoltuaan.
Mutta tunnustan, että en surrut häntä niin paljon kuin omaa isääni. Toki olin isäni kuollessa paljon nuorempi ja epäkypsempi, ja itse kuolemaan liittyvät tapahtumat olivat paljon traumaattisempia. Suren kuitenkin isääni edelleen, ja erityisen paljon suren sitä, että hän ei koskaan ehtinyt nähdä että minä sittenkin pärjään tässä maailmassa ja tulen itsekin isäksi. En maailman parhaaksi, mutta ehkä kuitenkin kohtalaiseksi. Hyvää isänpäivää sinne jonnekin."
