”Luin blogista poliisin tekstin koskien lähisuhdeväkivaltaa ja siihen liittyvät kommentit. Niistä kommenteista muutamat herättivät kirjoittamaan.
Lähisuhdeväkivalta on Suomessa sukupuolittunutta, mutta se on myös sukupuolitettua. Tällä tarkoitan sitä että tilastojen mukaan miehet tekevät sitä enemmän, mutta myös sitä nähdään mieluiten vain miesten harjoittamana. Tätä todistaa mielestäni se että tutkimuksia tehdään vain toispuoleisesti. Tai koska viimeksi olet lukenut tutkimuksen joka keskittyy vain naisten harjoittamaan lähisuhdeväkivaltaan? Viimeisin taitaa olla reilusti yli 10 vuoden takaa. Ja en sano tätä sen takia että väheksyisin naisten väkivallan kokemuksia. Ongelman poistaminen vaan vaatii tarkastelua eri kulmista.
Olen alkoholistiperheen lapsi. Isäni oli alkoholisti, mutta myös äitini oli alkoholisti. Isäni oli väkivaltainen äitiäni kohtaan. Äiti oli väkivaltainen isääni ja lapsia kohtaan. Isän väkivalta oli fyysistä. Äidin henkistä. Olen myös itse ollut väkivaltainen. Nostin puolisoni seinälle kerran. Sen jälkeen hain apua ja tiedän kuinka hankalaa avun hakeminen on.
Miksi tuon tämän esiin? Kun olen tässä aikuisuuden aikana tutkiskellut pahoinvointiani niin olen tunnistanut miten lähisuhdeväkivalta on vaikuttanut minuun. Isäni fyysinen väkivalta loi pelkoa iltaisin, kun korkit olivat auki ja tunteiden purkaminen alkoi. Tätä isän väkivaltaa emme koskaan nähneet omin silmin, mutta tulokset näimme aamuisin. Itse olen myös aikuisena tajunnut että aamuisin myös näimme isän häpeän omista teoistaan. Lopulta isän väkivalta loppui kerrasta kun hänet laitoin aikuisuuden kynnyksellä vastuuseen tästä. En väkivalloin vaan sanoin. Isän tekemä väkivalta opetti minulle sen että alkoholi ei kuulu juurikaan elämääni. Tai ei kuuluisi ollenkaan jos alkoholi ei olisi niin sidottu eri yhteiskuntien toimintaan. Lisäksi isän väkivallan kautta opin että jos toimin vastaavasti niin poistun tilanteesta sekä haen apua. Tästä tietysti aiheutui se että jouduin opettelemaan riitelyn taidon ilman minkäänlaista esimerkkiä.
Miten äidin väkivalta taas vaikutti minuun? Lopulta olen oivaltanut että äidin henkinen väkivalta on rikkonut minua enemmän. Jatkuva kontrollointi ja suoranainen holhoaminen tuhosi yhteyden häneen sekä itsetuntoni. Sain kuulla aikuisuuteen saakka kysymyksiä, joita esitetään alakouluikäisille. Tämän lisäksi äitini oli se, joka käski minut sulkeutumaan. En saanut puhua tunteistani kotona, enkä myöskään kodin ulkopuolella. Kerran ilmaisin huoleni mahdollisesta autokolarista, kun isä oli lähdössä työmatkalle. Äitini kielsi tämän heti ja vannotti että tällaisia ei puhuta. Tämä tuhosi totaalisesti kykyni hakea apua ja rakentaa hyviä sosiaalisissa suhteita. Vaadittiin äärimmäinen tilanne että pystyin hakemaan apua.
Syy miksi kirjoitin sinulle oli se että koen tämän asian korjaamiseen vaadittavan kovin eri asioita joista pääosin puhutaan. Vaikka voimme varmasti tapauksien perusteella rajata syyllisyyden yhteen sukupuoleen niin emme voi kuitenkaan tietää että onko taustalla ongelmia, jotka ovat aiheutuneet toisesta sukupuolesta. Tällä hetkellä lähisuhdeväkivallan työ keskittyy todella vahvasti naissukupuolen kohtaamiin ongelmiin ja se on varmasti ollut oikein tähän saakka. Näen kuitenkin että emme voi poistaa tai vähentää merkittävästi tätä ongelmaa, jos jätämme miessukupuolen vähemmälle huomiolle.
Ongelman vähentäminen vaatii töitä monitahoisesti. Tällä hetkellä tunnistamme paremmin miesten harjoittaman väkivallan muotoja, mutta emme mielestäni tunnista naisten väkivallan muotoja. Tämä on jopa niin vahvaa että lähipiirissäni olen kuullut kommentin että ”ei sinua kukaan usko vaikka kertoisitkin tästä jollekin”. Voitte varmasti ajatella kumman sukupuolen suusta tämä lause tuli. Emme tiedä väkivallan tapauksissa että onko toinen kohdannut vuosien ajan henkistä väkivaltaa ja se on purkautunut jossain kohtaa fyysisenä väkivaltana. Tämä ei tietenkään oikeuta väkivallan tekoa, mutta mielestäni tässä kohtaa emme voi ohittaa henkisen väkivallan vaikutusta. Tai jos ohitamme niin hoidamme lähisuhdeväkivaltaa ysärin opein ”ei haukku haavaa tee”.
Uskon että yhteiskunnassamme on yhteinen tahotila tällä hetkellä korjata tätä ongelmaa. Se kuitenkin takertuu vanhoihin oletuksiin ja kykenemättömyyteen katsoa omia tekoja. Emme tunnusta että aggressioita on suurin piirtein saman verran molemmissa sukupuolissa. Korjauksen pitäisi lähteä siitä että katsomme omaan sukupuolen ”pesään” ja myönnämme että sielläkin voi olla vikaa. Miehet tarvitsevat tähän naisia ja päinvastoin.
