”En tiedä sopiiko tämmönen ollenkaan sivustollesi mutta kirjoitan sinulle silti.
Uskonnollinen kasvatus.
Olen kasvanut vanhoillislestadiolaisessa perheessä.
Meitä sisaruksia on yli kymmenen.
Itse olen pitkälle yli 30 vuotias.
Vaikken liikkeeseen enää koe kuuluvani moni asia istuu syvällä.
En osaa päästää irti ja pelkään päästää irti.
Lapsesta asti päähäni on iskostettu että tämä liike ja anteeksiantotapa on ainoa keino pelastua.
Että muuta keinoa ei ole vaan helvetti odottaa jokaista, joka ei usko niin kuin on opetettu.
En usko että näin on, mutta pelot ovat juurtuneet syvälle.
Esimerkiksi koen tehneeni suuren synnin kun en ole ”ottanut kaikkia lapsia vastaan”.
Minulla on itselleni sopiva määrä lapsia, mutta silti ajatus kaihertaa.
”entä jos tämä on se synti joka johtaa minut kadotukseen”.
Haaveilen korvarei’istä mutten uskalla. Ajatuksissa pyörii: Mitä äiti sanoo tai mitä anoppi sanoo.
Puolisoni on samoilla linjoilla minun kanssani, mutta silti junnaamme ikäinkuin välitilassa.
Emme vain uskalla tehdä sitä viimeistä siirtoa ja kertoa vanhemmille et nyt riitti.
Vanhempien tai sukulaisten hylkäämiseen en usko.
Moni sisarukseni on jo liikkeestä lähtenyt eikä kukaan hyljännyt eikä mitään pahaa tapahtunut.
Tämä alkaa jo pyörittää omaa elämää ihan liikaa.
En tiedä mitä tällä postauksella haen. Joka ei tapauksessa tiedän etten ole ainoa tilanteessa oleva.
Ehkä jonain päivänä kävelen sukulaisten eteen tukka värjättynä ja korvikset korvissa.
Ehkä.
En tiedä.
Tai sitten pelkään edelleen liikaa.”
Kiitos, että kirjotit. Noiden ajatusten kanssa painii varmasti usea, joka yhdistyksestä on eroa pohtinut. Lisäksi voin kokemuksesta kertoa, että niiden kanssa painii pitkään myös yhdistyksestä eronneena. Siihen auttaa aika ja etäisyys opeista ja tavoista, siihen auttaa uskallus elää ja kokea todellisen elämän riemu. Uskon tietäväni melko hyvin mielesi painit asiaan liittyen. En osaa sanoa muuta, kuin ota ja elä omaa elämääsi niin kuin _sinun_ sisimmästäsi kumpuava tahto haluaisi. Olet täysin siihen oikeutettu ja se tekisi ehkä sinut levollisemmaksi ja onnellisemmaksi? Isäni aikanaan sanoi osuvasti minulle, että usko on lahja ja jos sen on menettänyt, niin sille ei voi mitään. Loppupeleissä se on juurikin noin luvallista, yksinkertaista ja kivutonta todeta, että enään en usko.
Lisäksi olen liikaa nähnyt heitä, jotka uskossa ovat pysyneet vanhemmalle iälle saakka, muiden paineen alla. Sitten vanhempana miettineet mistä jääneet paitsi ja miten olisivat eläneet, jos olisivat itselleen eläneet. Todella surullista nähdä se suru ja jopa tuska mikä ajoittain näkyy. Esimerkiksi lapseton ja naimaton henkilö, joka ei ole uskaltanut itsenäisesti lasta yrittämään tai olla avoimia tunteidensa kanssa uskonpiirin ulkopuolella olevien kanssa. Nämä ehkä niitä suurimpia esimerkkejä, mutta silti ei voi vähätellä sinun haluasi laittaa korvarenkaita ja värjätä hiuksia sekä siihen liittyvää pelkoa ja häpeää. Jos jotain pitäisi ohjenuoraksi sanoa, niin kuuntele sisintäsi ja kulje sen ohjaamana. Ota elämäsi (ja perheesi elämä) teidän käsiinne ja nauttikaa tästä elämästä maan päällä.