Yöllä käyn vessassa. Kello on ehkä kolme. Ennen kuin menen takaisin sänkyyn käyn katsomassa nukkuvia lapsiani. He molemmat nukkuvat.
Ja hengittävät.
Ensin loppuivat äänet. Naapuri lähti ehkä kotiin. En ollut nukkunut vielä kunnolla ollenkaan. Torkahtelin, mutta samalla kuuntelin. Silloin kun nukkuu yöllä vain vähän niin aamulla on jännä olo. Sellainen kuin liikkuisi jokin paino jaloissaan. Saattoi se paino olla ahdistustakin.
Äänten loputtua kävelin huoneesta ulos. Isä maksaisi sohvalla. Hänen toinen kätensä valui lattialle. Menin aivan sohvan viereen ja kuuntelin hengittääkö isä. Toistin matkani vielä kerran ennen kuin annoin itselleni luvan nukahtaa.
Isä hengitti. Aamulla hänelläkin olisi raskas olo. Se johtui viinasta.
Se oli juhannusaatto kun hän ei hengittänyt. Hän makasi sängyssä selälleen ja oksensi. Sanovat että selällään oksentaessa on vaaransa. Olin paikalla niin kuin aina. Valmiina toimintaan. Jos en olisi ollut niin isälle ei olisi ehkä tullut raskasta aamua. Ei mitään aamua.
En saa nukuttua liikkuvassa kulkuvälineessä. Varsinkaan lentokoneessa. Olen valmiina jos minua tarvitaan. Yöllä herään pienestäkin äänestä. Säpähdän hereille ja hetken aikaa olen valmiina toimimaan. Käyn vessassa ja sen jälkeen käyn katsomassa lapsiani.
Terapiassa terapeutti pyytää kertomaan tyhjälle tuolille kaikki se minkä olen jättänyt kertomatta. Kerron. Kerron vielä seuraavallakin kerralla. Siitä seuraavalla kerralla. Kerrottavaa riittää.
Minulla oli lapsena kasa marmorikuulia. Vieritin niitä olohuoneen lattiaa pitkin. Aina samalla tavalla. Kuljin asunnon kynnykset läpi. Aina samalla tavalla. Halusin hallita maailmaa ja sitä mitä seuraavana tapahtuu. Halusin turvan.
Minulla on kotona valkoinen pyöreä pöytä. Pidän siinä kukkaroani. Aina samalla paikalla. Se ei saa olla muualla. Jos se on muualla niin maailma ei ole paikoillaan.
Kerron terapeutille kaiken. Kerron kuinka minulla on ollut pakkoajatuksia. Kerron että olen yrittänyt hallita asioita jotka eivät ole minun hallinnassani. Kerron ottaneeni roolin joka ei kuulu lapselle. Kerron että olen kuvitellut vielä nuorena aikuisena pystyväni pelastamaan rikkinäisiä ihmisiä. En ole. Jotenkin olen pystynyt pelastamaan itseäni.
Se on vaatinut hinnan. En ole ollut valmis parisuhteisiin kun olen aloittanut parisuhteita. Olen yrittänyt pitää niitä pystyssä miellyttämisellä. Olen ollut takana vedettävä riippa. Vailla omaa tahtoa ja omia sanoja. Kukkaro on ollut aina samalla paikalla ja olen herännyt pieniinkin rapsahduksiin. Olen ollut poika miehen raameissa.
Isyys.
Pakko heittäytyä. Pakko mennä terapeutin eteen ja sanoa hänelle, että tehdään yhdessä minusta parempi ihminen. Pistetään laastareita paikkoihin joissa on isoimmat haavat. Kymmenen vuotta sitten minä aloin katsoa peiliin kautta itseäni. Aina se ei ollut kaunista katsottavaa, mutta vanhempana meidän jokaisen velvollisuus on rikkoa sukupolvien välinen kahle lastemme edestä, jotta heillä on helpompaa. Kymmenen vuotta sitten aloitin terapian.
Ensi yönä herään. Menen vessaan. En mene katsomaan nukkuvaa lastani. Hänellä on kaikki hyvin. Aamulla hän saapuu unisilla silmillään huoneestaan. En vieläkään nuku liikkuvassa kulkuvälineissä. Vieläkin herään rapsahduksiin. Kukkarolleni on edelleen paikka.
Silti kaikki on nyt paljon helpompaa. Minä tunnistan särön ja haavan itsessäni. Minä kuljetan ne hautaan mukanani. En kuitenkaan anna enää niiden määritellä elämääni. En anna turvattomuudelle valtaa. En pyri pitämään rattia kädessäni, sillä irtipäästämällä pääsee pidemmälle.
Olen päässyt jo hyvään vauhtiin. Näin on ihan hyvä.
