”Annetaan miehen pelata kuulokkeet päässä päivät ja yöt läpeensä, se on hänen tapansa selvitä. Pitää kato ymmärtää. Kotiäidin arkihan ei muutenkaan juuri muuttunut, nyt on vaan yksi lapsi lisää hoidettavana.”
Esimerkki parisuhteesta, jossa kaikki on mennyt pitemmän ajan vinoon. Sain tämän kommenttina erääseen tekstiini, joka koski parisuhteen tärkeintä osatekijää, eli vapautta ja yksityiskohtaisemmin vapautta olla oma itsensä tässä poikkeuksellisessa ajassa.
Kommentista huokuu syvä turhautuneisuus, täydellinen arvostuksen puute ja katkeruus. Kyseisessä parisuhteessa ei ole kommunikoitu enää aikoihin ja ainoa, mikä on jäänyt jäljelle, on nälviminen, välinpitämättömyys ja mitätöiminen.
Tämä ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kommentti tai viesti, jonka saan ihmiseltä, joka puhuu puolisostaan hyvin alentavaan sävyyn. Tässä nainen kertoo miehensä olevan yksi hoidettava lapsi muutenkin rankkaan kotiäidin arkeen. Turhautumisen ymmärtää, jos kuvailu pitää vähääkään paikkaansa.
Valitettavasti se ehkä pitää paikkansa. Olen saanut pelottavan paljon viestejä naisilta, jotka kertovat, että heidän puolisonsa ei osallistu yhteisen arjen pyörittämiseen ollenkaan. Pahin esimerkki tuli erältä vaimolta, joka huomasi kuorivansa miehensä perunat, koska miehen ei omien sanojensa mukaan ole koskaan tarvinnut niitä kuoria. Ennen sen teki äiti ja sen jälkeen tyttöystävä ja nyt puoliso.
Kerron teille seuraavaksi termistä nimeltään mahdollistaja. Mahdollistaja on pahimmillaan ihminen, joka omalla käyttäytymisellään mahdollistaa toisen ihmisen tuhoavan käyttäytymisen. Esimerkkinä alkoholiriippuvaisen puoliso, joka kerta toisensa jälkeen jää suhteeseen, josta kaikilla mittareilla olisi pitänyt jo lähteä. Asettamatta puolisolleen ehtoja tulee antaneeksi puolisolle luvan olla muuttamatta tuhoavaa käyttäytymistä.
Ei mennä ihan niin syvälle mahdollistamisen suohon. Tuodaan mahdollistaminen parisuhdearkeen. En malta olla puuttumatta esimerkkini kommenttiin, jossa nainen sanoo puolisonsa olevan yksi hoidettavista lapsista. Miten ihmeessä tuohon tilanteeseen on päädytty? Ei kenenkään pidä sietää kuvaillun kaltaista käyttäytymistä, jos kuvailu on totta.
Tässä piilee pieni yksipuolisuusharha. Ihminen, joka kokee hoitavansa puolisoaan kuin lasta ja kertoo siitä katkeraan sävyyn, ei ehkä haluaisi tilanteen olevan tuollainen. On varmasti ihmisiä, jotka haluavat palvella puolisoaan omasta vapaasta tahdostaan ja oman persoonallisuutensa vuoksi, mutta he ovat valinneet tavan ihan itse, koska kokevat sen itselleen luontevaksi.
Aivan samalla tavalla ihminen, joka palvelee puolisoaan kuin lasta, on itse valinnut tavan toimia, mutta ei haluaisi toimia kyseisellä tavalla ja tämä tuo tilanteeseen turhautumisen ja katkeruuden. Miksi hän kokee olevansa miehensä palvelija, jos hän ei sitä halua olla? Miksi hän antaa miehelle mahdollisuuden käyttäytymiselle kohtelemalla miestään kuin yhtenä lapsista? Miksi hän ei vain lakkaisi kohtelemasta häntä kuin lasta?
Niin kauan kuin esimerkkitapauksen mies kokee, että hän voi pelata vuorokauden putkeen tietokonepelejä kuulokkeet korvillaan, osallistumatta yhteisen arjen askareisiin ja saamalla ruuan säännöllisesti naamansa eteen, niin miehen käyttäytyminen ei muutu, koska miehen käyttäytyminen mahdollistetaan, vaikka tilanne aiheuttaa naisessa katkeruutta, kaunaa ja uhritumista.
Mitä tapahtuisi, jos palvelu lakkaisi? Miehen pitäisi muuttaa käyttäytymistään, koska hän kuolisi nälkään ja likaisiin vaatteisiin pelaamalla päivät läpeensä tietokoneellaan. Hän ei enää saisikaan asioita palveltuna eteensä. Hänen pitäisi tehdä ne itse. Siksi tuollaista toimintaa ei pitäisi mahdollistaa, että vaikka vituttaa suunnattomasti palvella omaa puolisoaan, niin tekee sen silti ja sen jälkeen vuodattaa katkeruutensa paikkoihin, jonne sen vuodattamisesta ei ole mitään hyötyä.
Mikään ei muutu, jos mitään ei muuta. Ihminen ei vapaaehtoisesti luovu saavutetuista eduistaan. Niistä pitää neuvotella ja päästä yhteisymmärrykseen. Parisuhde ei saisi päästä tilanteeseen, jossa omaa rakasta puolisoa solvataan yleisillä keskustelupalstoilla negatiivisilla nimityksillä. Parisuhteen ei myöskään pitäisi olla tilanteessa, jossa toiselle kannetaan arki eteen hopealautasella. Rakentavampaa lienee keskustella puolisonsa kanssa asioista, jotka harmittavat omaa mieltä tai tuntuvat epäoikeudenmukaisilta kuin purkaa sitä katkeruuteen tai kasvottomille keskustelupalstoille.
Ei kenenkään pidä olla parisuhteessa toisen palvelija eikä kenenkään pidä ottaa palveltavan roolia. Pelkkä ajatuskin kuvottaa. Paitsi jos haluaa roolittaa parisuhteensa tiettyihin rooleihin ja se on molemmille ookoo. Esimerkkitapauksessa se tuntuu olevan kaikkea muuta kuin ookoo. Ehkä kuulokkeet ovat olleet miehen korvilla niin pitkään, että hän ei ole kuullut vaimon tarpeita ja toiveita, mutta siinä tapauksessa ne pitää huutaa vain kovemmalla äänellä.
Parisuhteeseen saa laittaa ehtoja. Ihmisen käyttäytymiselle saa laittaa ehtoja. Ei kai parisuhteessa voi elää kuin pellossa ja olettaa, että toinen hyväksyy aivan kaikenlaisen käyttäytymisen. Silti se on parisuhteessa olevien molempien vastuulla muuntaa toimintatapoja, jos vanhat tavat toimia aiheuttaa ärsytystä ja katkeruutta. Jos epäkohtiin ei puutu, ne jatkuvat. Itsestään mikään ei muutu.
Vaikka se onkin vaikea kysymys itseltä kysyttäväksi, niin kysymys pitää uskaltaa kysyä. Miksi minä mahdollistan itselle epäedullisen tilanteen jatkuvan?
Jos minulta kysytään, niin mies, joka ei osaa perunaa kuoria, niin hänen joutaa kuolla nälkään, ellei taitoa halua edes opetella.
Mitä helvettiä meidän parisuhteissamme oikein tapahtuu?
Näitäkin tapoja valitettavasti on opittu aikaisemmilta sukupolvilta ja varsinkin kilttinä ihmisenä kun osut yhteen narsistin kanssa niin hän käyttää tilannetta härskisti hyväksi. Tämä tapahtuu yleensä salakavalan pikku hiljaa ja kun alat vetää niitä rajoja olet syyllinen ihan kaikkeen!
Exän äiti ja myöhemmin hänen avokkinsa oli palvelleet miestä ”kunniakkaasti” kuorimalla perunat, annostelemalla ruuat lautaselle, tekemällä töihin eväät valmiiksi, siivoamalla ja höösäämällä. Kun mies yritti jotain keittiössä tai pyrki osallistumaan lapsen hoitoon tai siivoukseen, hänet häädettiin pihahommiin ”pois jaloista”. Minä en jatkanut perinnettä ja mies oli tästä enemmän kuin tyytyväinen. Toki tein eväät välillä ilahduttaakseni hänelle töihin, mutten automaatiolla. Yhdessä jaoimme kotityöt. Kaiken hän oppi ja nopeasti oppikin, sanoi vielä usein kuinka nöyryyttävää oli joutua perheessä lapsen tai toistaitoisen asemaan.
Valitettavasti suhteeseen tuli eteen vaikeita ongelmia myöhemmin, joita emme saaneet ratkaistua. En suostunut jäämään eristyksiin kotiin enkä nyrkkeilysäkiksi. Mutta kotihommat mies oppi kanssani oikein loistavasti.
olen itse elänyt samanlaisessa suhteessa, ite oon hyvä sydäminen ja sinisilmäinen ihminen ni kyl narsisti sen huomaa samantien että tota on helppo käyttää hyväksi ja joo mies oli mua kaksi vuotta ja 1kk vanhempi mutta hän oli kuin pikku mukula, luulin että mulle riittäis kaksi lasta mutta sainkin sit kolmannen siihen lisäksi, mä tein aivan kaiken miehen puolesta, enkä edes kiitosta saanut vaan haukkumiset, moittimiset, sekä paljon muuta.. ei se ollut todellakaan helppoo elää pelossa yli 9vuotta sellaisen ihmisen kans joka petti, käytti henkistä, fyysistä ja ruumillista väkivaltaa, hän oli viel narisisti, manipuloitsija, valehtelija ja paljon muuta.. mutta se oikea hän ei mulle todellakaan ollut, ennen lapsia en uskaltanut lähteä mutta sit uskalsin lähtee kun tajusin että nyt voin lähteä koska mulla on lapset eikä lasten isä uskal tehdä mulle nii kauan mitään kun mulla on lapset, olen onnellisesti yksinhuoltaja äiti
Tästä syystä päätin vapaaehtoisesti lapsettomaksi, koska en koskaan löytänyt miestä, joka oikeasti olisi jakanut kahden työssäkäyvän perheessä myös yhtä tasaisesti kodin töitä. Olisin ollut kamala marttyyriäiti. En halua miehen muuttavan luokseni, koska viikonloppupassaaaminen riittää, ainakin arkisin siivoan vain omia sotkujani. Mies tulee kuin all-inclusive hotelliin.
Elämme virallisesti yhdessä tasa-arvoisimmissa maissa, mutta ei se käytännössä tunnut. Samaa työtä tehdään, eri palkoilla, ja kotona meitä odottaa eri määrät kotitöitä sukupuolesta riippuen. Ja ihmetellään kun ei lapsia synny.
Olin juuri syömässä ulkona tänään. Katsoin ympärilleni, ja panin merkille, miten paljon siitä kahvilassa oli rodullistettuja miehiä näkemässä toisiaan lapsineen ja lastenrattaineen. Ryhmiä oli siis monia. Vastaavanlaista ei näe edes edes hipsteri-konsentroituneimmissa helsingin kahviloissa, joissa korkeakoulutettu arvoliberaali mies näyttäytyy lastenrattaiden kanssa. Paikalla tavallisia arkisennäköisiä miehiä lukuisine lapsineen.
Aloin kyllä vakavasti miettimään, onko meitä naisia sumutettu tässä skandinaavisessa tasa-arvossa. Mietin jopa josko sitä olisikin pitänyt ottaa tavoitteekseen olla lähiömutsi, ja naida aidosti perhearvoinen, ehkä jostain toisesta kulttuurista tuleva osallistuva mies. Ei ne suomalaiset niin helmiä kaikki ole.
Isäni oli 80 -luvulla edistyksellinen mies nyt kun katson. Vei tarhaan, laittoi ruokaa, leikitti, iltasadutti ja vietti aikaa. Olisi ollut kiva löytää mies joka olisi ollut jitenkin isäni vertainen, mutta en löytänyt. Siispä lapsetkin jäi.
Kun keskustelen korkeakoulutettujen töissä korkeitakin postioita saavuttaneiden naisten kanssa, he sanovat itse olevansa valovuosien päässä siitä, hoitavat miestä, lapsia ja muistisairaita vanhempia, uran lisäksi. Kuka vapaaehtoisesti valitsisi tällaisen elämän, jos voisi valita?
On varmasti olemassa paljonkin vastuuta ottavia miehiä, mutta jotenkin tuntuu että kaikkialta puskevan viihteen ja huvin puuduttamina ihmiset, miehet ja naiset ovat infantilisoituneet vain viihtymään ja unohtaneet mitä on vastuu ja oman viipaleen hoito.
Eri aloilla työelämässä on varmaan hyvin erilaista, mutta itse voin ainakin sanoa ettei naisen osa ainakaan helpompi ole, toimin siis miesvaltaisella alalla, jolla miehet näyttävät tunnustavan vain miehisiä tapoja toimita jotka edistävä uraa. Minun pitää siis käyttäytyä kuten mies, jotta pärjään. Ristiriitaisen roolin vetäminen vie kaikki mehut, enkä jaksa lähteä töistä suorittamaan uutta rastia.
Alkoholi oli vahvasti mukana edellisessä suhteessani. Suhteen alussa, ensimmäisenä yhteisenä jouluna, huomasin jo, että miesystäväni, hänen perheensä ja ystävänsä joivat humalahakuisesti. Ja mikä siinä tilanteessa mielestäni oli pöyristyttävintä, niin oli se, että läsnä oli myös pieniä lapsia. Joulun mentyä olin edelleen todella tuohtunut ja riitelimme asiasta niin voimakkaasti, että erosimme hetkeksi.
Näimme toisiamme vain lapsettomilla viikoilla. Alkoholi kuului lähes jokaiseen yhteiseen viikonloppuumme ja lomiin. Eniten siinä harmitti se, että alkoholin suurkuluttaminen vei häneltä seksihalut. Hän korkkasi perjantai illalla mieluummin kossupullon, kuin minut. Pikku hiljaa opin tuntemaan hänet paremmin. Opin hänen rakkaudenkielensä, luonteensa ja kommunikointityylinsä. Kyselin paljon hänen entisestä suhteestaan, koska meillä oli jatkuvasti kinaa lähes kaikesta. Halusin ymmärtää hänen käytöksensä.
Jossain kohtaa tajusin, että hän ei taida olla luonteensa puolesta minulle sopiva kumppani loppu elämää ajatellen, mutta ajauduin kuitenkin siihen pisteeseen itse, että mahdollistin hänen juomisensa. En tätä edes itse heti tiedostanut. Hänen persoonansa muuttui minun kannaltani suotuisampaan suuntaan humalassa. Hän oli alkoholia saadessaan itsensä vastakohta. Iloinen, puhelias, hauska ja mikä tärkeintä, niin sain ylistäviä kehuja ja rakkaudentunnustuksia, kaikkea sitä mitä olin vailla, kun hän oli selvinpäin. Yhteinen tulevaisuutemme näytti ruusuiselta, kun olimme nousuhumalassa. Jäin koukkuun siihen nousuhumalassa kehuvaan mieheen, vaikka takaraivossa takoi ajatus, että juon itsekin jo liikaa.
Suhteessa oli muitakin ongelmia ja kun kävimme samat riidat läpi yhä uudestaan ja uudestaan, niin päätös suhteen lopettamisesta kypsyi. Samalla kun mietin, että voisiko suhteemme vielä pelastaa, niin tajusin, että olin muutaman vuoden mahdollistanut hänen juomisensa itsekkäistä syistä, mutta samalla tehnyt molemmille karhunpalveluksen.
Tilanne olisi voinut olla selvitettävissä juomisen osalta, mutta yön pimeinä tunteina opin itsestäni sen, että minun kumppanini rakkaudenkielenä pitää olla sanat ja kosketus ja niiden pitää tulla esiin myös selvinpäin ollessa.
Suhdetta kesti viisi vuotta. Sen aikana opin tuntemaan itseni, omat hyvät ja huonot puoleni ja sen mikä minulle on parisuhteessa tärkeää. Mahdollistamiseen en aio enää koskaan sortua. Sillä pilaa sekä oman että kumppaninsa elämän. Se elämä on valheellista, löysässä hirressä roikkumista.
Olisi minullakin palveltava jos suostuisin. Ja sitä mies jaksaa narista. Mutta koska olemme parisuhteessa ja vanhemmat, odotan hänenkin ottavan vastuuta. Samaa opetan pojalleni että aikanaan osaa toimia eikä loju passattavana. Molemmat käyvät töissä ja molempien vastuu kotijutut sekä lapsi. Oma isäni aikoinaan osallistui kotitöihin, kuskasi hoitoon, hoiti meitä kotona ollessamme pieniä yms ja kotoa olen saanut mallin. Toisin kun mieheni anopilta.