Tämäkin minulle annettu tarina ansaitsee kaikesta huolimatta ja kaikesta tuomioista ja tuomitsemisesta huolimatta tulla kerrotuksi. Ensimmäisen kerran tämän julkaituani suuttumisen määrä oli huomattava. Itse ajattelen, että puhumattomuus on tämänkin aiheen osalta vahingollisempaa kuin puhuminen.
Toinen nainen:
”Olen rakastunut palavasti.
Jo ensitapaamisella tuntui, että mies on jotain aivan mieletöntä. Tunne oli ensi hetkestä lähtien molemminpuolista. Suurin haaveeni on, että meistä tulisi oikea rakkauspari.
Mies on naimisissa. Olen siis pahamaineinen ”toinen nainen”. En alussa tiennyt miehen olevan naimisissa, mutta epäilin sitä kyllä. Kun sain selville miehen olevan naimisissa, olin jo syvästi ihastunut. Silloin tällöin keskustelimme heidän suhteestaan ja kehoitin selvittämään asiat vaimon kanssa. Jos heillä kuitenkin vielä olisi mahdollista löytää yhteinen sävel.
Mies oli todennäköisesti omalta puoleltaan jo luovuttanut aikaa ennen kuin minä olin edes hänen elämään astunut. Huonolla suhteella ehkä perustelin itselleni sen, miksi uskalsin jäädä siihen, vaikka pelkäsin koko ajan saavani näpeilleni. Jos olenkin vain hetkellistä iloa tylsään avioarkeen. Koetin vakuuttaa itselleni, etten tee väärin, koska minähän se sinkku olen.
Tutustumistapamme takia kumpikaan ei syöksynyt heti tunteita päin. Tutustuminen alkoi varovaisesti kuin heikkoa jäätä tunnustellen. Ajan kanssa tunteet ja vetovoima kävivät niin suuriksi, että annettiin periksi. Ensimmäinen suudelma ja halaus oli jotain aivan maagista. Toisen lähellä oli niin hyvä olla. Tuntui, että paikka oli juuri minulle tarkoitettu.
Samaan aikaan suuren onnen kanssa oli kauhea kipuilu. Pelkäsin, että menetän miehen ja olen avannut itseni turhaan, päästänyt toisen liian lähelle. Pelkäsin, ettei mies jätä vaimoaan, mitä myös minulle yritettiin vakuutella ulkopuolelta. ”Samanlainen petturisika se on kuin kaikki muutkin, kietonut sinut pikkusormen ympärille eikä se vaimoaan tule jättämään”.
Niin kuin moni ei jätäkään, koska eivät lopulta uskalla. Haluavat sekä kirsikan kakun päältä että koko kakun.
Olin yksin iltaisin valtavan mustasukkainen miettiessäni, kuinka minulle rakas ihminen menee nukkumaan jonkun toisen viereen. Tunsin syyllisyyttä teoistani ja tunteistani. Mietin, kuinka voin luottaa pettäjään ja pohdin sitä, onko muut ihmiset sittenkin oikeassa. Yksin ollessa velloin synkissä vesissä. Tunsin, että ansaitsen kaiken sen kivun ja tuskan.
Alusta asti sovimme, että olemme rehellisiä. Tärkeä asia, että olen jaksanut pysyä mukana ja miehen vierellä on se, että olen saanut olla raadollisen avoin ja kertoa kaiken, miltä minusta tuntuu. Kertaakaan mieheni ei vähätellyt tunteitani. Alusta asti olemme puhuneet kaikki tunteet läpi, jopa ne kipeimmät. Luottamus meidän välillä on ollut suurta. Minun ei ole tarvinnut epäillä miehen tarkoitusperiä.
Mies oli jo kertaalleen jättämässä vaimonsa. Monien mutkien kautta näin ei käynyt ja minä päätin vetäytyä. En kestänyt ajatusta siitä, että olisin vain ”toinen nainen”. Jos liitosta lähteminen ei ollutkaan varmaa, en tahtonut, että miehen täytyy arpoa minun ja perheensä välillä. En halunnut olla perheenrikkoja ja syy eroon. Olimme kuukauden erossa. Se oli helvetin pitkä ja tyhjä kuukausi.
Sitten annettiin taas periksi. Viestittelyt alkoivat uudestaan ja tiedettiin molemmat, että me emme pysty, emmekä halua olla erossa. Päätin elää hetkessä, nauttia yhteisestä ajasta ja unohtaa kaiken muun. Unohtaa vaimon, unohtaa haaveet yhteisestä tulevaisuudesta. Ihastus oli kasvanut kaiken hässäkän keskellä rakkaudeksi ja varmuudeksi siitä, että mies on minulle Se.
Meidän vetovoima toisiamme kohtaan ei ole ikinä ollut pelkästään fyysistä. Se on ollut sielujen vetoa toisiaan kohti. Mieheni on tänä aikana kiemurrellut suurimpienkin muurieni ja pelkojeni läpi. Nähnyt silmillään perille asti ja korjannut sisältäni kaikki pienetkin rikkinäiset muruset. Täydellisellä hyväksymisellään saanut minutkin hyväksymään itseni ja uskomaan siihen, että minä, juuri tällaisena, olen jollekin hyvä, oikea ja riittävä. Tällä tunteella olen varmasti nämä myrskyt jaksanut.
Olen äärettömän onnellinen, että olen saanut kokea tämän. Olen saanut elämääni ihmisen, jonka kanssa tunnen enemmän kuin koskaan. Olen koko elämäni uskonut tosirakkauteen, joka on kuin saduissa. Uskonut, että kun se oikea kävelee vastaan, sen tietää. Nyt tiedän. Olen kiitollinen näistä tunteista ja tästä matkasta, vaikka se päättyisikin. Tiedän, että vie elämä meidät mihin suuntaan tahansa, tämä on se rakkaus, joka meidän sydämissä pysyy. Haluan kuitenkin, että mieheni on onnellinen. On hän sitä sitten minun kanssani tai jos hän löytää onnen vielä vaimonsa kanssa. En koskaan halua olla hänen onnensa edessä.
Pahimmalta tuntuu se, että olen löytänyt oikean ihmisen rinnalleni ja olen viimein aidosti rakastunut, enkä saa kertoa sitä kaikille. Kuinka mahtavaa olisi, kun voisin ottaa miestäni kädestä kiinni julkisesti ja suudella. Kuinka mahtavaa olisi jakaa tämä onni kaikkien meille tärkeiden ihmisten kanssa. Suurin osa sydämestäni uskoo ja luottaa siihen, että se kaikki on meillä vielä edessä. Sitten on se pieni osa, joka pelkää, että tämä ei olekaan totta.
Miltä tuntuu olla ”toinen nainen”? En tiedä. Miehelleni olen ollut koko tämän ajan ensimmäinen . Ei hänen ole tarvinnut tehdä valintaa minun ja vaimonsa välillä. Hän on näyttänyt sanoin, teoin ja tuntein, että minä olen se, josta hän välittää. En ole ylpeä teoistani, mutta haluan uskoa, että näin oli tarkoitus käydä. Me löysimme toisemme muut osapuolet huomioon ottaen vain huonoon aikaan.
Päättyy tämä miten tahansa, en kadu mitään. Tekisin kaiken uudelleen. Jos rakkaus on asia, jota tässä maailmassa pitää väistellä, niin mitä kohti sitä sitten kulkea? Enemmän katuisin pelon vuoksi menetettyä mahdollisuutta.
Tiedän sen, että en voi loputtomiin odotella. Haluan silti uskoa viimeiseen lauseeseen.
Vielä tulee hetki, jolloin herään ihmiseni vierestä yhteisen loppuelämämme ensimmäiseen aamuun.”
Siis miksi? Sinä julkaiset tämän tekstin? Tuo tarina on surullinen, se on surullinen kaikkien osapuolien taholta. Tuossa kuviossa tehdään yhtä ihmistä kohtaan se kaikkein pahin eli valehdellaan ja petetään. Lopputulema voi olla jotain kamalaa kun kaikki paljastuu. Kertoo paljon siitä miten julmia ja kamalia ihmisiä on olemassa. Ei ihme että lapsien ja nuorien parissa voidaan koko ajan huonommin ja huonommin. Se mitä me aikuisina teemme vaikuttaa suoraan lapsiin. Huolimatta Sami siitä mitä sinäkin yrität kirjoituksillasi perustella. Itsekkyys on tämän päivän hitti ja se on jo kostautuu ja ikävää kyllä juuri niihin viattomiin lapsiin. Ja ennen kuin alat taas jauhaa yhdentekeviä lauseitasi, tiedän asian faktana työni kautta.
Juuri näin. Itse olen ollut se ”vaimo”, joka kärsi miehensä pettämisestä ja lapset siinä sivussa. Trauma, josta en ehkä koskaan toivu. Miksi mies rakasteli toisen naisen kanssa ja kuitenkin myös oman vaimonsa kanssa? Puhui lasten hankkimisesta toiselle, vaikka oli jo omia? Miksi ei pystynyt avoimesti kertomaan haluavansa erota tai on löytänyt toisen ihmisen rinnalleen? Ja kuitenkin sanoi rakastavansa minua…
Julkaisin tekstin, koska en koe, että rakkauden ympärillä on mitään pyhää asiaa, josta ei voisi kirjoittaa. Tämä tarina oli yhden ihmisen kokemaa rakkautta, joka ansaitsee tulla julkaistuksi. Semminkin, että tarina on kovin yleinen yhteiskunnassamme. Itsekkyydestä voi toki olla montaa mieltä. Itse olen elänyt lapsuuden ydinperheessa, vaikka toivoin vanhempani eroavan. Itsekästä on myös roikkua onnettomassa parisuhteessa, joka aivan varmasti tuhoaa lapsen turvallista lapsuutta. Tietenkin on typerää ja itsekästä roikkua vanhassa vielä senkin jälkeen, kun uusi rakkaus on jo syntynyt. Liian paljon on miehiä ja naisia, jotka eivät syystä tai toisesta uskalla lähteä. Minulle on kirjoittanut monia salasuhteessa eläviä naisia, koska he pelkäävät irrottautua vanhasta. Mitä he pelkäävät eniten? Ympäristön reaktiota, koska yhäkin elämme liian konservatiivisessa ja ahtaassa ilmapiirissä liittyen avioeroihin ja toiseen ihmiseen rakastumiseen. Hyväksyttävämpää on voida pahoin paskassa avioliitossa kuin pyrkiä kohti uutta onnea. Surullista on myös lukea tarinoista, joissa toinen osapuoli pakotetaan pysymään vanhassa uhaten lapsilla ja ties millä. Moneen lukemaani tarinaan liittyy perheväkivallan uhka. Nainen ei uskalla irrottautua uuden rakkauden perään, koska häntä on uhattu väkivallalla. Eräs nainen kirjoitti silti lähteneensä ja saaneen huoran maineen ja väkivaltainen miehensä sympatiat. Siksi on erityisen etovaa, että asiasta mitään tietävät heiluttavat tuomitsevaa moraalikirvestään ihmisiä kohtaan, jotka ovat tehneet elämänsä rohkeimman teon eli lähteneet pelostaan huolimatta. Varmasti on olemassa heitä, jotka hakevat kuihtuneeseen arkeensa hetkellistä iloa toisesta vuoteesta vailla minkäänlaista aikomusta koskaan lähteä vanhasta. Heitä kutsuttakoon termillä seminaarimatkapettäjät. Silti asioihin on olemassa aina niin monta puolta kuin on ihmistäkin ja ulkopuolelta ei lopulta näe yhtään mitään.
Kuulostaa lapselliselta ja naiivilta, itsekeskeiseltäkin. Olen kokenut tuon; kaiken tuon sielunkumppanuuden ja valtavan onnen ja rakkauden. Ny kaksikymmentä vuotta myöhemmin, näen tuon vaiheen ja asiat aivan eri tavalla. Jos joku olisi silloin tullut kyseenalaistamaan suurta rakkaudentunnettani ja sielunyhteyttä, en todellakaan olisi kuunnellut vaan ollut omassa huumassani ja oikeutuksessa Rakkauteen.
Olen onnellinen kaikesta siitä mitä minulla on, mutta se onni ei tule em. huumaavan rakkauden kautta. Nykyään ajattelen sen sielunkumppanuuden olevan sanahelinää. Kumpa isoja ratkaisuja tehdessämme tai ”toisena naisena/miehenä” olemisen sijaan arvostaisimme itseämme, lähimmäisiämme ja tekisimme oikeita rakkauden tekoja vahvistaaksemme sitä mitä me olemme jo saaneet ja halunneet. Jos annan pikkusormen, se vie koko käden. Suurta viisautta ja kaukokatseisuutta ja rakkautta; mutta ei itsekkäälle ajatusmallille, jossa minä on keskiössä 💕
Tsemppiä! Tilanteen eläneenä, toisinaan ”kakkosesta tulee ykkönen”.
Elämäni parhaimmat vuodet! Ajat toisena naisena menivät kuin siivillä (4v) ja nykyään avioparina eletään.
Rakkaus kantaa! Kannattaa siihen uskoa! ❤️
Tämä tarina todella kosketti, olen itse ihan samanlaisessa tilanteessa ja odotan, että mies saisi eronsa vihdoin päätökseen.. Odotus on ollut äärimmäisen tuskaista ja ahdistavaa.. Näitä tunteita ei ymmärrä kuin sellainen joka on myös kokenut saman, toivoisin, että meille näin tunteville ”toisille naisille” olisi oma tukiryhmänsä ja siellä voisi tuntea kaikki nämä tunteet eikä kukaan tuomitsisi.. ❤️
Kirjoitus oli kuin suoraan omasta elämästäni ”toisena naisena”. En kadu hetkeäkään näitten vuosien aikana. Rakkaus kun ei kysy lupaa keneen voi rakastua.
Tämä teksti olisi voinut olla omani. Mieheni puoliso tietää tilanteesta, mutta haluaa pitää perheen kasassa keinolla millä hyvänsä. Olen kipuillut tätä suhdetta paljon, ja tiedostanut myös sen mahdollisuuden, että tarinamme jää lyhyemmäksi kuin toivoisimme. En silti kadu. Tämä rakkaus elää sydämessäni ikuisesti.
Tilanteesi kuulostaa ihan samalta kuin omani.. miehen puoliso tietää suhteestamme ja mies on useampaan kertaan jo ilmoittanut vaimolleen haluavansa erota, ja erokin on jo vireillä, mutta lapsiin vetoamalla nainen on saanut pidettyä tilanteen edelleen paikoillaan eikä lapsille ole siksi kerrottu erosta ja vähän pahaa pelkään että mies jää lasten takia onnettomaan liittoonsa vaikka rakastaakin minua ja haluaisi olla kanssani… voi kun meille toisille naisille olisi oma vertaistukiryhmä, jossa voisi keskustella samassa tilanteessa elävien kanssa.. Miten kauan itse olet jo odottanut..?
Aviovaimona ,jonka mies ”hairahtui” ottamaan itselleen toisen naisen voisin avata sanaisen arkkuni. Niinhän siinä kävi, että mieheni löysi jotain muuta kun mitä minä kotona tarjosin. ”Toinen nainen”, joka oli vaan jotain enemmän. Se kipu minkä tunsin sisälläni kun sain tämän tietooni, oli jotain ennen kuulumatonta. Luulin, että meillä oli avioliitossamme kaikki hyvin, luulin että olimme onnellisia. Mieheni jäätyä kiinni, hän väitti jättävänsä tämän toisen naisen ja haluavansa jatkaa elämää kanssani. Minä uskon. Kaikki valheet uskoi myös tämä toinen. Suhde jatkui noin vuoden. Juttelin myös tämän toisen kanssa. Hänellä oli luulo, että suhteemme mieheni kanssa oli täysin seksitön, emmekä tehneet mitää yhdessä. Kun hänelle paljastui, että ajat jotka mieheni oli poissa hänen luotaan, olikin niitä aikoja milloin vietimme aikaa yhdessä,hän tunsi olonsa petetyksi. Hän myös luuli kokoajan, että mieheni on eroamassa minusta. Mitä aika opetti meille: jos olisin tiennyt tämän suhteen jatkuneen kokoajan niin olisimme eronneet. Mieheni elämä kaksoiselämä tuhosi minut ihmisenä ,itsetuntoni, kelpaanko kellekään, paniikkokohtaukset ja toisen naisen somessa hehkuttama kuinka paljon parempi ihminen hän on kun minä, tuhosivat minut täysin. Kävi kuitenkin niin, että löysimme mieheni kanssa toisemme uudelleen, rakastuimme uudelleen ja ”opettelemme elämään” uudelleen yhdessä . Välillä sattuu kovasti, paniikkokohtaukset ovat vähenemään päin, luottamuskin palaa pikkuhiljaa. Ja rakastamme valtavasti. Huomasimme myös ettei rakkaus koskaan loppunut. Ainoastaan muutti muotoa ja aloimme ajattelemaan suhdettamme liian arkipäiväisesti. Enää en syytä itseäni tapahtuneesta. Meille molemmille valehdeltiin, meille molemmille luvattiin. Halusin tuoda julki vaimon ajatuksia, taisin sen tehdä myös hyvinkin sekavasti. Mutta nykyään tuntuu, että kokonaan on unohdettu se, että vaimo on olemassa siellä jossain taustalla ja hehkutetaan vain sitä rakkautta toisen naisen ja toisen miehen vaimon välillä. Pitäisi kuitenkin teidän toisten naisten herätä huomaamaan ja ajattelemaan, että entä jos tilanteessa olisitkin sinä? Jos sinä olisit se, joka odottaisi omaa miestään kotiin ja pahimmillaan luulisit kaiken suhteessanne olevan hyvin? Miltä se tuntuisi? Mitä itse tekisit? Minä annoin miehelleni uuden mahdollisuuden, annoin anteeksi. Anteeksi antamiseni johtui kuitenkin kaikista eniten siitä, että en halua katkeroitua. Enkä mielestäni voi jatkaa katkerana ihmisenä onnellista elämää. On se sitten mieheni kanssa tai erillään. Pettämisestä on kulunut nyt useampi vuosi aikaa, edelleen kolkuttaa mieltä välillä, entä jos joudun elämään kaiken uudestaan. Entä jos..? Mutta näinhän se on elämästä ei koskaan voi tietää .. Mut hyvät toiset naiset.. Kannattaa kuitenkin muistaa, että välttämättä asiat ja ne sanat mitä teille sanotaan eivät välttämättä ole totta. Jos se mies, kuka on elämäsi mies, rakastaisi sinua ja vain sinua, miksi hän kuitenkin vaimonsa luokse menee takaisin??
Jos rakkaus on jo sammunut ja mielenkiinto fyysisyys puuttunut toista kohtaan jo vuosien ajan, olisi aika lähteä jatkamaan matkaa. Näin ajattelin. Ja luulin toisenkin ajattelevan, niin hän tekikin. Naimisissa ollut mies rakastui minuun ja minä häneen, palavasti, intohimoisesti. Hän kävi luonani joka päivä, joskus parikin kertaa päivässä. Hän halusi elämän kanssani, suunnitteli suuria, ja rakasti, rakasti niin ettei kukaan muu ennen sitä. Oli kyllästynyt vaimoonsa ja kertoi, ettei ollut kokenut tällaista yhteyttä ja intohimoa koskaan ennen kenenkään kanssa.
Hän kertoi minusta kaikille, lopulta myös vaimolleen. Vaimo veti itsemurhakortin esiin, jos mies jättää, hän tappaa itsensä. Ihminen jolla ei ollut muuta elämää, ystäviä tai harrastuksia, roikkui epätoivoisesti miehessään. Mitäpä siinä muuta tekee vastuuntuntoinen ja liian kiltti mies kuin hiipii häntä koipien välissä jatkamaan elämäänsä vaimon kanssa jota ei enää rakastanut. Elämään jossa ei nähnyt valoa tai mielekkyyttä.
Kaikkiahan siinä sattui. Mies viestittelee edelleen silloin tällöin vaikka tapahtuneesta on jo viisi vuotta. Tiedän että hän kaipaa ja ajattelee minua, haluaisi tavata. Olen itse onnellisesti naimisissa ja mennyt elämässäni eteenpäin, mutta hän vaikuttaa yhtä onnettomalta kuin ennenkin. Toivottavasti hänkin löytäisi onnen jostain.
Herää kysymys että MIKSI vaimolla ei ole ystäviä eikä harrastuksia tai ylipäätään omaa elämää? Onko mies saattanut poimia rusinat pullasta? Kuka joka tapaa toisen, ihastuu ja rakastuu, voisi kertoa kakkoselle että suhde väljähtyi koska emme hoitaneet pariduhdetta? Ruoka, vaatteet, koti ja lapset hoitui kuin itsestään mutta kun tuo vaimo tylsistyttää. Hoitakaa se ero ensin ja kakkoset kehiin vasta sen jälkeen! Luuletteko että vaimo kiljuu riemusta luultuaan että eletään vaikka raskaita ruuhkavuosia mutta yhdessä siitä selviää, sitten kuulee että se rakas puoliso onkin pyörittänyt kahta ”kotipesää”? Jos taas vaimo on psyykkisesti sairas niin eikö rakastava puoliso hanki apua ja tekee eron ennen kuin hommaa uuden.. Tai no syrjähyppy tietyssä tilanteessa hyväksyttäköön mutta ei suhdetta! Moni toki tuomitsee syrjähypynkin. Kakkoset hävetkää… Niin kauan kun toisella osapuolella on perhe eikä ero vireillä. Valehtelu katkeroittaa… Harvemmin pöydälle nostettu kissa. Katsokaa kolikon molemmat puolet ettei käy samoin.
Eipä saa Sami julkaista mitään (omia ajatuksiaan tai muiden) ilman moralistibesserwissereitä. Hyvä, että joku ymmärtääkin (muutamat kommentit): jokaisella meistä on omat tunteemme, rajamme, totuutemme. Kellään ei ole oikeutta tuomita. Rakkautta ei kahlita normein tai siveyssäännöin, kuten sanottu. Moni meistä haluaa rakastaa, vaikka sitten ilman lupaa ja kivulla. Parempi se kuin kuolla pystyyn elämää maistamatta!
Tapailin itse kihloissa (ei lapsia) olevaa miestä parisen kuukautta, kunnes sanoin, etten jaksa enää olla toinen nainen. Silloin mies oli tehnyt päätöksensä jättää kihlattunsa ja meidän yhteinen elämä alkoi. Nyt neljä vuotta yhdessä (naimisissa ja lapsi) ja päivääkään en vaihtaisi pois. ❤️
Oli miten oli, avoin ja rehellinen täytyy olla. Olen itse ollut toinen nainen ja minulla on ollut toinen mies, montakin kertaa näin. Lopulta henkinen kasvu vei pois tällaisesta käyttäytymisestä. Se sama tunne on täytynyt rakentaa muista asioista nyt.
Samaistuin täysin kirjoittajan tunteisiin miestä kohtaan. Olen saanut elämääni miehen, joka on tukenut minua ja tehnyt minusta ehjemmän vaikeiden kokemusten jälkeen. Hän näkee minut ja hyväksyy minut täysin. Välillämme on valtava vetovoima ja todella tunnen, että minun kuuluu olla hänen rinnallaan.
Mutta asun edelleen x-mieheni kanssa. Hän on sairastanut jo pidemmän aikaa ja viime aikoina hänen kuntonsa on mennyt entistä huonommaksi. Suhteemme on nykyään toverillinen, hän kohtelee minua ystävällisemmin kuin avioliittomme aikana. Pitkään siedin häneltä alistavaa käyttäytymistä, henkistä väkivaltaa, jatkuvaa oikuttelua, riehumista, huutamista (todella nämä jatkuivat, tuntikausia, joskus useita päiviä peräjälkeen.) Lopulta en olisi saanut käydä enää juuri missään, olisi pitänyt itse ymmärtää, mitä hän haluaa… Elin jatkuvassa mielipahassa, pelkäsin häntä, olin ahdistunut niin että sain jo fyysisiäkin oireita. Lopulta tulin siihen pisteeseen, että päätin, ettei mikään maailmassa oikeuta kohtelemaan minua niin, ansaitsen parempaa. Yritin keskustella ja hain sitten avioeroa. X-mieheni sai selville, että tapasin pian uuden miehen. Tästä seurasi helvetillinen ajanjakso, joka kesti n. vuoden. Meillä on myös yhteisiä lapsia, välillä olin varma, että on lähdettävä nopeasti. Saimme sitten sovittua, että toistaiseksi asumme näin taloudellisista ja terveydellisistä syistä.
Nyt sitten hänen terveydentilansa on edelleen huonontunut, minulla olisi kova tarve päästä elämässä eteenpäin… Koen valtavaa solidaarisuutta x-miestä kohtaan, tällä hetkellä hänen on vaikea pärjätä yksin. Minulla ei ole minkäänlaisia romanttisia tunteita häntä kohtaan, mutta olen valmis auttamaan häntä miten pystyn. En ole katkera mistään, hän on ylpeä ja ystävyys lähtöni jälkeen tuskin on mahdollinen. Välillä puntaroin jo, hylkäänkö elämäni rakkauden. Silloin taatusti katkeroituisin Haluaisin elää vielä hyvää, ihan tavallista elämää.
Olen kokenut saman joskus , luin kirjan ”rakas,olen psykopaatti”.Sain siitä monta vastausta. En viitsi kertoa tarinani kakkosena. Mutta nyt on ristiriitaiset tunnelmat. Toisaalta se oli ihana aika, se rakkaus, tunne , mahtava fiilis kun hän soitteli jne. Fyysistä kontaktia oli meillä vähemmän mutta henkistä kyllä. Nyt tilanne on ohi , minä olen löytänyt ihanan aviomiehen , jo 2v naimisissa ja 4v yhdessä. Mutta nyt huomaan että pelkään usein , että entäs jos hänen naistutut, työkaverit tms , ovatkin oikeasti hänelle salasuhteita. Olen tavallaan menettänyt luottamuksen ihmisiin. Olen tajunnut että valehteleva ihmisiä , miehiä on niin paljon. Mistä voin tietää ettei minulle valehdella? Käyttäjän miehen puhelinta ja epäilen jokaista naispuolista kaveria siitä että heillä on samanlainen henkinen yhteys kun minulla ja varattulla oli. Ai niin , mulla oli sama juttu , mies valehteli koko ajan , miten avovaimon kanssa ei ole mitään yhteistä ja ikävä minua jne, jne. No, avovaimolle puhui samaa minusta, kun jäi kiinni että oli soitellut ja kutsunut mua käymään , niin uskotteli avovaimolle että hän vain halusi minulta pyytää anteeksi ja oli väittänyt avovaimolle että hän oli halunnut ilmoittaa minulle ettei halunnut olla mun kanssa tekemisessä. En halunnut sanoa avovaimollettei niin ole tapahtunut. Nykyisin en haluaa olla tekemisissä mitenkään. Vaikka meillä synkkää hyvin ja hän olisi halunnut olla muka vain ystävä , minä en haluaa sellaisia ystäviä. Tuossakin tarinassa mies ei kertonut olevansa naimisissa vaan se paljastui myöhemmin . Kun tutustuin nykyiseen mieheni niin ensimmäinen reaktio oli että piti ottaa selvää että onko hänellä joku nainen, katselin tarkasti hänen kotinsa ja myös ystäväpiirin kuulustelun häneltä , että mikä on ystävyyden laatu, ettei ole vaan sellainen ”ystävä”. Näin myös jatkuvasti painajaisia ..
Ihan kuin omasta kynästä lähtöisin.
Vuoden verran ollut se toinen nainen ja valtava vetovoima vetää meitä koko ajan yhteen.
Ikäeroa löytyy, mutta en koe sen olevan este.
Muutaman kerran olemme yrittäneet irrottautua siinä onnistumatta.
Kumpikin ymmärtää vaimon pettämisen olevan väärin, mutta kumpikaan ei silti halua lopettaa salasuhdetta.
Vuoteen on mahtunut paljon ilon hetkiä ja surua. Kaipaan sitä, että saisin joskus nukahtaa toisen viereen.
Myös mustasukkaisuus nostaa päätään siitä normaalista arjesta jota mies elää. Tiedän heidän elävän hyvää avioelämää, vaikkakin ilman seksiä.
Seksin kautta mekin tapasimme.
Ja alkuun pitikin olla vain seksisuhde, mutta salakavalasti tunteet tulivat mukaan.
En halua miehen eroavan vaimostaan ja itse yritän löytää jonkun toisen jonka kanssa jakaa arki.
Kaipaan myös rakastajattarille tarkoitettua keskustelupalstaa jossa voisi olla nimettömänä.
Usko rakkauteen ja luota itseesi ja tuntemuksiisi ❤ tämä kuin minun tarinani ja nyt herään elämäni rakkauden vierestä ❤
Mielestäni kenelle tahansa voi käydä niin, että rakastuu toiseen ihmiseen kenen kanssa elää. Joskus tunteille ei vaan voi mitään. Surullisinta mielestäni siinä on, että kaiken hullaantumisen keskellä on niitä sijaiskärsijöitä. Kuten lapset ja puoliso. Ja muu lähipiiri. Mielestäni oikea ratkaisu on päättää missä ja kenen kanssa haluaa elää. Ja se päätös pitäisi tehdä nopeasti. Eikä jäädä vuosiksi pitämään kulissia yllä ja hellimään toista naista. Te, jotka olette niitä toisia naisia, vaatikaa miehiä päättämään. Minkäs sille rakastumiselle voi, ei minkään. ❣️
Samaa mieltä. Elämästä ei ikinä voi tietää mihin se kuljettaa. Omille tunteilleen ei voi mitään, ainakaan lyhyellä ajalla. Ainoa, mitä en ymmärrä. Miksi ihmiset pystyvät hillitsemään yleensä kaikilla muilla osa-alueilla omia tekojaan, vaikka tunteet olisivat voimakkaintakin, mutta ei tässä. E
Miksi oletamme tai itse asiassa vaadimme, että kukaan ei antaisi tunteidensa vaikuttaa siihen, miten puhumme toisillemme, emme saa raivostuessa edes rikkoa esinettä, lyödä toista jne. Työpaikoissani olen mm joutunut huutamisen kohteeksi ja todistamaan sellaista tilannetta. Tämä ei ole ollut sopivaa ja kyseinen huutaja on tehnyt paljon töitä, että nykyään hillitsee itsensä. Hänen raivostumisensa on kuitenkin tunne, kuten himo ja rakastuminen. Minä haluan elää maailmassa, missä ei satuteta toisia ihmisiä, ei henkisesti eikä fyysisesti. Ymmärrän kyllä, että jokainen tekee virheitä ja se on ok, kunhan oppii niistä ja osaa pyytää anteeksi. Pitkään jatkunut salasuhde on tietoinen valinta molemmilta osapuolilta. Se on väkivaltaa molempien osalta tietämätöntä kolmatta osapuolta kohtaan. Siksi se on tuomittavaa, enkä sitä ymmärrä. Pahimillaan nämä tilanteet tuhoavat lapsenkin elämää. Kerran olen todistanut vastaavan tilanteen johtavan isän ja kahden lapsen todella pitkään välirikkoon. Surullista kaikkien kannalta. Ihminen joutuu (jotkut enemmän a jotkut vähemmän) hillitsemään itseään, miettimään tekojensa seurauksia, ottamaan vastuuta myös muista ihmisistä ja ennen kaikkea ihmisen tulee ”kouluttaa” itseään elämää elämää niin, ettei satuta muita eikä itseään. Me emme ole eläimiä, me ymmärrämme syy ja seuraussuhteet. Tunteet ovat ehkä huonoin tekosyy asioille, koska me voimme toimia ja meillä on siihen mahdollisuus. Jos valinta on elää toisena naisena, tulee myös ottaa vastuu siitä, mitä omat teot voivat aiheuttaa muille. Ja ymmärtää oma rooli olla välillisenä henkisen väkivallan mahdollistajana. Vaatikaa mies eroamaan, antakaa aikaa miehelle käsitellä ero ja katsokaa rauhassa sitten, onko teillä tulevaisuutta. Rakkautta, ei väkivaltaa ❤
Ei toisten päälle voi vierittää syytä omasta mielipahasta ja pettymyksestä – ja kutsua sitä sitten henkiseksi väkivallaksi. Missä menee raja tuollaisessa ajattelussa? Entä jos on ihastunut johonkin ja ihastus alkaakin tapailla jotain toista (joka tietää myös kaikkien osapuolten tunteet), niin synnyttääkö se vihan tunteita? Vihan tunteet ovat oikein, mutta henkistä pahoinpitelyä se ei ole.
Entä jos kumppani juttelee naapurin kanssa pihalla – ja alkaa tuntemaan voimasta mustasukkaisuutta, epäluuloa, kiukkua ja vihaa? Onko nämä kaksi silloin syyllistyneet pahoinpitelyyn? No eivät ole. Ne ovat kunkin yksilön omia tunteita, sitä kohtaan, mitä kaksi täysin vapaata ihmistä tekevät keskenään. Joku toinen ottaa rauhallisesti, ymmärtää tilanteen ja luovuttaa… jollain toisella särkyy maailma. Mutta ne ovat silti jokaisen omaa vihaa ja pettymystä sitä kohtaan, ettei voi pakottaa ketään olemaan uskollinen tai se kumppani ei koe suhdetta uskollisuuden arvoiseksi (syystä tai toisesta).
Kahden ihmisen välinen rakkaus ei ole koskaan kolmannen pahoinpitelyä. Ei vaikka se kuinka sattuisi. Rakkautta ja ihmisoikeuksia. <3 Kun toinen lähtee toisen matkaan, se tarkoittaa sitä että te ette olleet toisianne varten tarkoitetut. Se oikea oli muualla, oppikaa hyväksymään se. <3
Kulta pieni, jos kyse on rakkaudesta, mies jättää vaimonsa. Jos kyse on rakkaudesta, kenellekään ei tarvitse vuodesta toiseen valehdella eikä asiaa piilotella. Mies on valinnut olla vaimonsa kanssa, koska rakastaa vaimoaan. Se mitä sinä luulet rakkaudeksi on kypsymättömän miehen viihdettä, koska sinä olet valmis hyppäämään miehen luo, kun hänen vaimonsa, siis naisen jota hän rakastaa, silmä vältää. Kyllä, hän varmasti puhuu kauniita vielä monta vuotta, samoin kun rakastamalleen vaimolle. Jätä naapurin setä ja naapurin sedän perhe rauhaan. Setä rakastaa vaimoaan ja sinä olet kaikkeen suostuvaa huvittavaa viihdettä joka nostattaa sedän itsentuntoa. Etsi itsellesi aito rakkaus, jonka kanssa voit ylpeänä kulkea julkisesti yhdessä.
On aiheesta mitä mieltä tahansa, niin tällainen alentava tapa puhua ihmiselle on vähän tarpeetonta. Tuskin kyseessä on kuitenkaan ihminen, joka tarvitsee holhousta.
Minua kummastuttaa kerta toisensa jälkeen näissä petetty vaimo/toinen nainen keskusteluissa se, että se pettänyt mies jätetään aina jotenkin vaimon taholta oudon vastuuttomaksi tilanteesta. Toinen nainen on syyllinen ja petetyn vaimon negatiivisten tunteiden kohde, mutta pettänyt mies jää usein ”vailla omaa tahtoa viettelijättären pauloihin joutuneen tallukan” rooliin. Miehelle petetty puoliso voi ehkä antaa joskus anteeksi, kun kuitenkin rakastetaan/rakastettiin, mutta toiseen naiseen voi kohdistaa ne kaikki raivon, inhon ja halveksunnan tunteet. Itse toisena naisena kahdessakin pitkähkössä suhteessa olleena en tunne olevani millään lailla vastuussa petetyn vaimon tunteista. En ole kummassakaan suhteessani ollut aloitteentekijä vaan satunnaisen tutustumisen kautta ajautunut ihastuksen, halun ja yhteisen tunteen viemänä suhteeseen. Suhteellisen nopeasti on ollut myös selvää etteivät miehet olleet valmiita jättämään parisuhteitaan. Toinen rakasti vaimoaan ja perhettään, muttei terapiasta huolimatta löytänyt seksuaalisille tarpeilleen synkkaa vaimonsa kanssa. Toisen avo- ja myöhemmin avioliitto oli kummallinen pettämisten molemminpuolinen kierre, jonka yhdessä pysymisen motiiveja minun oli ulkopuolisena mahdoton ymmärtää. Kummallekin vaimoista selvisi jossain kohtaa jollain tasolla petollinen suhde, mutta se ei tuonut tilanteeseen muutosta. Minä sain noista suhteista oman aikansa sitä mitä tarvitsin monellakin tasolla, mutta ajan myötä halusin jotain muuta. Voi olla että moraalikäsitykseni ei kestä päivänvaloa monenkaan täällä kommentoineen mielestä, mutta uskon vahvasti siihen että nuo miehet olisivat loukanneet vaimojaan joka tapauksessa jonkun kanssa, joten minä en ollut tilanteisiin syyllinen enkä sellaiseksi itseäni koe. Parisuhde on kahden ihmisen välinen suhde, jonka sääntöjä, vastuita, luottamusta ja sen rikkomista ei voi sälyttää kolmannen osapuolen vastuulle, vaikka se helpottaakin vaikealla hetkellä asioiden ja omien loukattujen tunteiden
käsittelyä.
Minä olen itse ollut se vaimo, jonka aviomiehellä on ollut toinen nainen. Alussa tunsin hirveätä vihaa naista kohtaan, miten hän kehtaakin minun miestä tapailla. Siinä vaiheessa kun kotonamme alkoi minun ja tämän toisen naisen vertailu keakenään, kumpi osaa mitäkin, tajusin että sehän on mieheni joka itsensä on tuohon tilanteeseen päästänyt. Avioliittomme päätyi eroon. Jälkeenpäin olen voinut antaa anteeksi tälle ”toiselle naiselle”, en lasteni isälle. Tällähetkellä, vuosia eromme jälkeen, olen kiitollinen siitä että juuri tämä nainen on lasteni elämässä, huolehtii rakkaista lapsistani kuin omistaan. Meidän naisten välit on kunnossa, mutta vieläkään en ole hyväksynyt exäni tekoa, välit häneen on huonot.
Tutustuin mieheeni, kun olin eronnut noin vuosi aiemmin. Hän kertoi olevansa naimisissa, mutta huonossa suhteessa. Mies kertoi myös aikovansa erota. En edes epäillyt eikö näin olisi. Tutustuimme ja tapailimme – rakastuimme. Mieheni kertoikin hyvin nopeasti silloiselle puolisolleen haluavansa erota ja muutti omaan asuntoon jo kolme kuukautta tapaamisemme jälkeen. Hän myös kertoi tavanneensa minut. Minä en ollut erin syy, mutta varmasti nopeutin prosessia, joka oli alkanut jo paljon aiemmin. Nyt tästä kaikesta on jo pari vuotta ja olemme edelleen onnellisia, rakastavaisia ja yhdessä. Molemmilla meillä on kouluikäisiä lapsia ensimmäisista liitoistamme, ja kaikki lapsemme ovat ottaneet suhteemme hyvin vastaan.
Ihana lukea tämä kirjoitus ja kommentit. Vertaistukea. Itse olin vaimo, 14 vuotta annoin kaikkeni, mieheni oli kaikkeni. Sain tietää että petti, annoin anteeksi, petti uudestaan, annoin anteeksi. Jne.. Luulin että vika oli minussa. Lopulta en enää välittänyt, ymmärsin vain että tuo mies ei pysty/osaa olla uskollinen… Alussa purin myös vihani toisiin naisiin, mutta lopulta aloin ymmärtää että myös heille oli valehdeltu. Avioliitto päättyi lopulta, loputon pettäminen ei ollut ainoa syy. Vanhempana, viisaampana löysin itseni suhteesta jolle asetin isoja toiveita, se oli täydellistä rakkautta minulle. Kunnes selvisi että olin ”toinen nainen”… Olemme myös yrittäneet lopettaa, moneen kertaan, ymmärrämme että rakkautemme on väärin. Mutta se tuntuu liian hyvältä, mies on tärkeä ja saa minut tuntemaan itseni hyvältä ja hyväksytyltä. Se ei ole pelkkää seksiä. Vaan yhteyttä jonka on luonut toiseen ihmiseen. Nauran elämän yllättäville käänteille ja löydän enemmän ymmärrystä virheille ihmisissä ja rakkauden eri muodoille. Kaikki ei aina tule sellaisessa paketissa kun haluaa, elämä ei ole musta-valkoista vaan harmaan eri sävyjä.
Teksti on aivan kuin minun kirjoittama. Kaikki nuo tunteet ja käänteet, kaikki ovat kuin suoraan minun tarinastani. Kiinnostaisi tietää saitteko toisenne. Minä riudun epätoivoisessa rakkaudessa miestäni kohtaan ja toivonkoko sydämestäni, että vielä koittaa se päivä kun saan herätä tämän rakkaani vierestä.