”Luin Facebookista postauksesi aiheen alustuksesta, ja uskon voivani luottamuksellisesti kertoa sinulle pienen pintaraapaisun omasta tarinastani.

Elän avioeron harkinta-aikaa, ja lopullista eroa haen heti, kun se ensi kuussa on mahdollista. Ex-puolisoni (tällä erää vielä aviomieheni) ei ole tosin vieläkään ymmärtänyt päätökseni lopullisuutta, koska olen antanut hänelle lyhyeksi jääneen avioliittomme aikana lukuisia viimeisiä mahdollisuuksia, ja aina uudestaan toivonut, että jospa se nyt muuttuisi ja jospa se nyt olisi viimeinen kerta. Kumppanini on alkoholisti. Hän on  ollut sitä alusta asti, mutta minä en ymmärtänyt alkumetreillä alkoholismin luonnetta sairautena, enkä sitä, miten se vaikuttaa ihmisen persoonallisuuteen. No, se on toinen tarina. Se, että hyväksyin alkoholismin ja kaikki sen lieveilmiöt, ei aukaissut silmiäni, eikä se, että ystävät yksi toisensa perään käskivät lähteä, suojella itseäni, suojella lapsiani. Minä rakastin miestä, niitä hyviä hetkiä, sitä ihmistä joka hän oli selvinpäin. Olin rajaton, olin riippuvainen ja omalla käytökselläni mahdollistin asioiden jatkumisen ennallaan vuodesta toiseen.

Mies oli kännissä pahapäinen. Noin niin kuin kauniisti sanottuna. Onhan tässä positiivista. Selvinpäin ei ollut koskaan väkivaltainen, ei fyysisesti eikä henkisesti. Lapseni eivät koskaan nähneet minkäänlaista väkivaltaa eikä mieheni väkivalta kohdistunut lapsiini.

Mutta siltikin. Kerronpa tässä yhden esimerkin siitä, mitä rakastamani ihminen minulle teki.

Olimme hääpäivää juhlistamassa ulkomailla. Mies oli ollut juomatta yli puoli vuotta ja kolmantena yhteisen, ihanan lomamme päivänä korkki aukesi. Miehen sairaus oli sitä luokkaa, että yksi olut johti väistämättä useamman päivän, pahimmillaan useamman viikon hillittömään juomiseen siihen pisteeseen asti, että mikään ei pysynyt enää sisällä, kaava oli minulle jo tuttu. Tuttua oli jo sekin, että kännissä mies oli aggressiivinen ja hänestä kannatti pysyä kaukana. Joten minä välttelin hotelliamme ja sen ympäristöä, makasin yksin rannalla lukemassa kirjaa ja ihmettelin, että tässäpä varsin ihana romanttinen hääpäivä – taas kerran.

Loman loppupuolella olin hakemassa hotellihuoneesta tavaraa, kun mies sattui sinne samaan aikaan. Minun näkemiseni oli jo liikaa. Katsoin kuulemma väärin, olin ärsyttävä. Osasin miehen naamasta jo lukea, että on syytä poistua paikalta. Lähdin kohti hotellihuoneen ovea, mutta se mokoma aukesi sisäänpäin, enkä saanut ovea riittävän nopeasti auki. Fyysisesti hyvässä kunnossa oleva, vahva ja isokokoinen rakas aviomieheni tarrasi minua valtavalla kourallaan kurkusta kiinni, paiskasi täydellä voimalla vasten huoneen ovea ja jatkoi puristamista niin, että hetken kuluttua olisin ollut tajuton. Elävimmin mieleeni on jäänyt, kuinka räkä lensi naamalleni, kun hän huusi nenä kiinni kasvoissani ”Joku päivä minä tapan sinut vitun huora!”. En unohda sitä ikinä. Se on mielessäni niin elävästi, että voin elää tilanteen uudelleen koska tahansa.

Naapuri hälytti paikalle respan. Minä pääsin ulos.

Tapahtumasta on kulunut yli vuosi. Sekään, ei edes tämä, saanut minua eroamaan. Miehen anteeksipyyntö, vilpitön katumus, kyyneleet ja syvät pahoittelut saivat minut jälleen kerran uskomaan parempaan huomiseen.

Sen verran vain sanon näistä ihmisistä, joita itse edustan. Ihmisistä, jotka jäävät suhteeseen narsistin, alkoholistin tai vaikkapa väkivaltaisen ihmisen kanssa. Että sellainen ihminen ei ole päästään terve. En ole ollut minäkään. Kun tämän asian oivalsin vihdoin keski-iän kynnyksellä tänä keväänä, lähdinkin hakemaan itselleni apua. En miehelleni, vaan itselleni. Kaikki kirkastui hetkessä, kun sain apua ja nimen minua riivanneelle ongelmalle: läheisriippuvuus. Intensiivisen terapian avulla olen oppinut ymmärtämään eron rakkauden ja riippuvuuden välillä. Sen, mihin se johtaa, että ihminen on rajaton eikä osaa pitää puoliaan. Päällisin puolin kaikki voi näyttää ihan päinvastaiselta. Ja totuutta on vaikea kertoa: miten voi olla niin tyhmä ja yksinkertainen, että kerta toisensa perään ajautuu tällaisiin suhteisiin ja antaa kohdella itseään kuin paskaa. Minäkään en oikeasti ole riippuvainen suhteesta. Olen fiksu ja koulutettu ihminen, ja pärjään taloudellisesti paremmin ilman elätettävää juoppoa. Pärjään myös henkisesti paremmin ilman jatkuvaa pelkoa, jatkuvia pettymyksiä, tyhjiä lupauksia – elämä ei ole yksin läheskään niin yksinäistä, kuin tuossa avioliitossa.

Ihmiselle, jolle toinen rohkenee kertoa kokemastaan väkivallasta sanoisin, että varo sanojasi. Sen kertominen itsessään on valtavan vaikeaa ja vaatii paljon rohkeutta – siihen liittyy niin voimakas häpeä. Parasta olisi, että kuuntelisit rauhallisesti loppuun ja kysyisit ehkä tarkentavia kysymyksiä. Tällaisessa suhteessa elävä ihminen tarvitsee apua omien rajojensa asettamiseen. Läheisen kehotukset lähteä ja tuomitseva ote ei auta uhria yhtään. Ammattilaista monesti tarvitaan, yksin ei voimat välttämättä riitä, jos fyysisen väkivallan uhka on koko ajan läsnä. Jokaisen kannattaa muistaa, että tiedämme toistemme elämästä juuri sen, mitä he ovat meille valmiita näyttämään.

Lopuksi vielä, tulee mieleen eräs ote Tuula Palolan runosta (muistaakseni)

Kun jättää lyömättä, ei tarvitse paikata haavoja.”

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *