”Kohta on taas on isänpäivä. Ja taas mä kuuntelen kuinka puhelin hälyttää, mutta tänäkään vuonna isä ei vastaa. Sillä on uusi perhe, ollut jo 20 vuotta, ja minä veljineni kuulun hänen sanojensa mukaan ”entiseen elämään”, josta hän ei kaipaisi muistutusta. Me ei olla puhuttu puhelimessa kahteen vuoteen, eikä nähty liki kahdeksaan (pikkuveli ei oo nähnyt isää liki kahteenkymmeneen vuoteen, vaikka asuuvat samalla paikkakunnalla). Mun isä on niitä ihmisiä joita on pakko rakastaa vähän kauempaa, ihan oman turvallisuuden ja hyvinvoinnin takia. Sen sanat satuttaa ja ne rikkoo kaiken joka tuntuu liian aidolta, ja palauttaa haaveilijat ja unelmoijat takaisin maanpinnalle. Sen mielestä rakkaus on perseelle potkimista hänen osoittamaansa suuntaan, eikä tukea tai turvaa. Hänen lempisanontojaan on ”jos kumarrat toiselle, nii näytät persettä toiselle”, joka on aika kinkkistä jos kyseessä on oma perhe.
Minun olisi pitänyt katkaista välit sekä äitiini että veljiini, jopa isovanhempiini, jotta olisin saanut olla osa heidän perhettään. En tiedä miksi enää edes yritän soittaa, kai se on puoliksi jälkeläisen velvollisuudentunnetta, ja puoliksi toivoa, ripauksella ikävää. Muutama vuosi sitten hän vastasi hyvällä tuulella; hän hehkutti herkullista isänpäiväaamiaista jonka sisaruspuolet olivat hänelle tehneet, kertoi saamastaan "maailman paras isä"- kahvikupista, ja kivoista suunnitelmista perheensä kesken. Sain myös puolivillaisen "sori muuten kun en voinu olla teille semmonen iskä ku oisin halunnu, mut se oli täysin teidän äidin vika", joka on lähimpänä anteeksipyyntöä mitä olen koskaan häneltä saanut. Isä jätti meidät väkivaltaiselle, mielenterveysongelmaiselle ja päihteitä käyttävälle äidille, kun olin yhdeksän. Kymmenientuhansien eurojen velkataakan kanssa. Enkä minä häntä siitä syytä, ymmärrän että hänen oli pakko päästä pois, aloittaa puhtaalta pöydältä. Olisipa hän vain ottanut meidätkin mukaansa, edes sydämeensä.
Olen nyt lähes saman ikäinen kuin äitini oli isän jättäessä hänet. Ja tiedän näyttäväni aivan äitini kopiolta, ihmiseltä jota isäni halveksuu yhä koko sielustaan. Se on yksi monista syistä miksei isäni halua nähdä minua. Mutta olen vihdoin tehnyt rauhan omassa sydämessäni sen suhteen, etten välttämättä enää koskaan tule saamaan halausta isältäni, tai saa kuulla olevani hänelle rakas ja tärkeä. Mutta toivon silti hänen muistavan, että mä oon yhä se iskäntyttö, joka katsoi kainalossa formuloita kun kannustettiin Häkkistä. Oon yhä se prinsessa joka teki eskarissa vihreästä huovasta isänpäivälahjaksi kravatin, ja ylpeänä katsoi kun isä pujotti sen kaulaan ennen töihin lähtöä. Toivon että isäkin muistaa meidän yhteisiä hyviä hetkiä, ja edes joskus ikävöi meitä, lapsia sen entisestä elämästä.
Muistakaa vanhemmat halata lapsianne, katsokaa niitä silmiin ja tehkää rakkautenne selväksi. Arvostakaa herkkyyttä, vaalikaa heidän uniikkiuttaan, luokaa yhdessä kauniita muistoja, ja olkaa parhaita vanhempia mitä vain pystyt."
