”Nämä on karseita tarinoita. Olen lukenut valtavasti aiheesta joka puolelta, mutta silti en vain ymmärrä, anteeksi siitä. Yksi teema näyttää toistuvan tarinoissa kuitenkin jatkuvasti: se miten toinen pienentää itsensä itsensä ihan mikroskooppiseksi. Olisko se niin, että se alistettu ikäänkuin pelaa kuitenkin alitajuisesti mukana: ei minusta ole mihinkään, en kertonut koskaan kenellekään, koska olen varma ettei minua olisi uskottu, jouduin tyytymään huonompaan, maksoin kaiken kun se toinen ei viitsinyt, hoidin kaiken koska se toinen juoksi aina omilla asioillaan, kasvatin lapset yksin….. lista tuntuu olevan loputon.
Toinen yhdistävä asia näyttää olevan tämä naisten geeniperimässä oleva tarve saada rinnalleen miesvauva. Nää tarinoiden ”miehethän” on ihan kakaroita, XL-koon kalsareissa kulkevia 5-vuotiaita. Tasapuolisuuden vuoksi: jos kyse on tilanteesta toisinpäin, se naisvauva on miehelleen ihan samanlainen risti.
Minusta jokainen syy, jossa henkilö näkee itsenä uhrina on yksi syy lähteä suhteesta.
Jos ihmisillä ei olis niin hirvittävä tarve alkaa leikkiä tosi nopeasti kotia, molemmilla olisi aikaa selvittää millainen se seurustelukumppani oikeastaan on. Nykyinen asumisen kalleus ajaa monesti tahtomattaankin tähän, mutta jos yhteen muuttaminen tapahtuu ensisijaisesti taloudellisista syistä, parisuhteelle asetetaan jo lähdössä taloudelliset rajat, joista rakkaus voi pitkässä juoksussa olla hitokseen kaukana.
On totta, että kaikki kumppanin piirteet eivät tule esiin ennen yhteen muuttoa, mutta halvemmaksi tulis vuokrata kesällä vaikka mökki kuukauden ajaksi ja selvittää mikä se toinen on naisiaan/miehiään, kun ollaan 24/7 saman katon alla. Ehdotan tarkoituksella lapsellisia ratkaisuja, koska toisinaan ne yksinkertaiset ratkaisut ovat oikeasti parhaita.
Ja teille ketkä elätte väkivaltaisessa parisuhteessa niin kauan, että lapsenne ”ehtivät” täysi-ikään ennen eropäätöstänne: lapset tietää ihan tasan varmasti milloin teillä on turpakeikka menossa tai sellainen tulossa. Ei ne nuku, vaikka sä luulet niin. Lapset tietää, näkee ja kuulee enemmän kuin sä edes uskallat arvata. Ei se tarkoita sitä ettei ne tiedä, jos ne ei puhu sulle siitä tai oirehdi. Ne on niin peloissaan, että asian puheeksi ottaminen itsessään on liian traumaattista. Jos ne sitten teininä/aikuisina alkaa oirehtia poikkeavasti, te voitte uskotella ja kuvitella että ne johtuu ihan kaikesta muusta kuin siitä traumasta, jonka keskellä ne kasvoi lapsesta aikuiseksi. Se muu vaan triggeröi ne, koska se trauma voi olla edelleen käsittelemättä ja se pyrkii pintaan halusi sun lapsi sitä tai ei.
Tää ihmeellinen mantra siitä, että ”onneksi lapset eivät tienneet asiasta” toistuu sekä väkivalta- että (alkoholisti)perheiden tarinoissa. Kyllä ne lapset tietää.
Minäkin olisin halunnut tietää ja ymmärtää miksi minun oli pakko kasvaa lapsesta täysi-ikäiseksi tällaisessa perheessä... Se, että asiat vaietaan kuoliaaksi, ei poista sitä totuutta sun lapsilta, että ne asiat olivat aikanaan totta.
Meillä kaikilla on yksi elämä. Vain yksi. Yhtään mies-/naisvauvan puolisona elettyä vuotta sä et niistä saa takaisin."
