”Ensimmäinen pidempi parisuhteeni alkoi teininä. Suhde oli vähän semmoinen kaverillinen. Molemmilla oli omat menot ja kaverit. Yhdessä ei tehty juuri mitään. Liitosta syntyi kaksi lasta. Lapset hoidettiin yhdessä. Arki rullasi omalla painollaan sopuisasti. Tämmöisen parisuhdemallin sain lapsuudenkodistani, enkä osannut kuvitella, että toisenlaisiakin suhteita voi olla.
Eron jälkeen tapasin ihanan miehen, jonka kanssa tehtiin asioita yhdessä. Olin imarreltu, kun hän kohteli minua kuin kukkaa kämmenellä. Kuunteli, oli kiinnostunut minun asioista, oli kohtelias, teki minun eteen asioita. Ajattelin, voiko tällaista ihmistä olla olemassa? Hän oli täysin vastakohta edelliselle miehelleni.
Asiat eteni uudessa suhteessa nopeasti. Puolen vuoden päästä olin raskaana molempien tahdosta ja mentiin kihloihin. Ostettiin yhteinen koti vajaa vuosi siitä kun tutustuttiin. Olin onneni kukkuloilla.
Totuus miehen luonteesta alkoi paljastua heti muuton jälkeen. Näin jälkeenpäin ajateltuna vaaran merkkejä oli jo aiemmin, mutta sivuutin ne. Olen kiltti ja herkkä ihminen ja haluan ajatella ihmisistä hyvää.
Alkuun meillä kävi minun kavereita. Kaikista hänellä oli jotain negatiivista sanottavaa. En enää pyytänyt kavereitani kylään, kun en halunnut kuulla jälkeenpäin kavereideni haukkumista. Hänellä itsellään ei montaa kaveria ollut. Hän oli mustasukkainen lasteni isästä. Sain huudot kun isäihminen tuli autolla meidän pihaamme, kun poikani jalka leikattiin ja poika käveli kepeillä. En olisi saanut puhua lasteni isän kanssa mitään. Meillä oli vuoroviikko systeemi, ja aluksi vaihdoimme muutaman sanan miten viikko on mennyt. Tämä jäi hyvin pian pois. Hän haukkui myös minun perheeni, äitini, isäni, siskoni.
Tein vuorotyötä. Hän säännöllistä aamuvuoroa. Minun ollessa iltavuorossa, hän ei huolehtinut lapsistani. Hän ilmoitti, ettei ole mikään lapsenvahti. Tein siis heille aina ruuan valmiiksi ja huolehdin töistä käsin, että muistavat syödä. Jos olin viikonlopun töissä, hän lähti mökillensä tai äitinsä luo toiselle paikkakunnalle. Yhteisen lapsemme synnyttyä, hän meni minun työviikonloppuina tyttäremme kanssa äitinsä luo. Minun lapset jäivät yksin kotiin, ellen hommannut heille hoitopaikkaa äitini luota. Suhteemme alkaessa lapseni olivat 6 ja 9 vuotiaita.
Suhteemme alussa kävin työporukan kanssa viikonloppureissussa. Sain kotiinlähtöpäivänä häneltä vihaisen puhelun, että eikö sieltä olla jo tulossa, että ois vähän puhuttavaa. Kotiin päästyäni hän syytti minua yhteydenpidosta ex-mieheni kanssa. Syytökset olivat tuulesta temmattuja. Noh, nämä työporukan reissut jäivät osaltani tähän.
Lapsemme ollessa pari vuotias, kävin kerran Ikeassa siskoni ja äitini kanssa. Reissussa menee aina päivä, koska matkoihin menee jo reilu 2 tuntia suuntaansa. Kotimatkalla sain puhelun, että eikö sieltä olla jo tulossa, että hän ei enää jaksa olla yksin lasten kanssa kotona. Lapsilta kuulin myöhemmin , että hän oli tehnyt ruuaksi hernekeittoa, eikä muuta ollut lupa syödä. Hän tiesi, että lapseni eivät pidä hernekeitosta. Noh, tästä seurasi se, etten jättänyt enää ikinä lapsiani hänen kanssa keskenään. Enkä käynyt muualla kuin töissä.
Tein päätöksen, että lähden siitä suhteesta. Hommasin salaa asunnon ja ilmoitin hänelle lähdöstä vasta sen jälkeen. Välittäjän tullessa arvioimaan asuntoamme, hän sanoi tuikkaavansa asunnon tuleen.
Oltuamme pari kk erossa minä hölmö otin hänet takaisin. Tiesin nopeasti tehneeni virheen, mutta ajattelin että lasten takia en voi taas erota. Heidän päänsä menevät sekaisin. Näin ajattelin. Päätin, että tässä ollaan nyt loppu elämä, kun tähän uudelleen ryhdyttiin. Mikään ei kuitenkaan muuttunut meidän välillä, eikä hänen käytöksessään. Sain huudot kun kävin yhden viikon aikana kaupassa, hammaslääkärissä ja koiran kanssa lenkillä, yksin. Minulla kuulema menojalka vipattaa.
Kerran tullessani lenkiltä koiran kanssa, portailla oli kaikki eteisen kengät. Oven avattuani hän alkoi huutamaan, että kenen kanssa olen puhunut puhelimessa? Ja onko nyt hyvä mieli? Ja mihin olen piilottanut hänen uuden villapaidan? Eteisen lattialla oli koko eteisenkaapin sisältö. Katsoin puhelintani, 10 puhelua ja viisi viestiä, "vastaa!!!"
"Miksi et vastaa???"
"kenen kanssa puhut???"
Olin puhunut koko lenkin ajan kaverini kanssa puhelimessa, eikä koputus jostain syystä toiminut. Olin lenkillä tunnin. Hän oli sillä aikaa alkanut pakkaamaan tavaroitaan omalle reissulleen, eikä ollut löytänyt uutta puseroaan, jota en ollut ikinä edes nähnyt. Hän siis sai käydä joka vuosi poikien kanssa pitkiä viikonloppuja laskettelemassa, mutta hän ei kestänyt minun päivän mittaista poissaoloa.
Oma mielenterveys ei kestänyt kuutta vuotta pidempään tätä suhdetta.
Tuli ero. Oli helppo hengittää. Mutta uudet haasteet alkoivat.
Eron jälkeen isäihminen ei ottanut lastamme luokseen, kuin silloin tällöin työvuoroni ajaksi. Hän teki ohareita viime hetkellä, vedoten ettei pystykään ottamaan. Minulla piti olla aina varahoitaja lapsellemme niille päiville, kun isä oli luvannut hoitaa.
Lapsemme alkoi oireilla. Hän takertui minuun. Hän juoksi roskakatoksellekin perässäni. En päässyt lenkille yksin. Hän ei uskaltanut päästää minua silmistään, kun pelkäsi, että minäkin hylkään hänet. Kerroin isäihmiselle lapsemme oireilusta. Hän vyörytti kaiken minun niskaani. Olin tätä kuulema halunnut, kun olin rikkonut perheemme. Kaikki oli kuulemma minun syytäni, ei hänen. Onneksi lapsemme sai apua koulukuraattorilta ja koulupsykologilta ja tilanne alkoi helpottamaan. Isäihminen ei ottanut lastamme yöksi kahteen vuoteen. Syyksi hän sanoi, ettei halua päästää minua toisen miehen kainaloon.
Yritin hakea apua isän ja lapsen välisiin tapaamisiin lastenvalvojalta. Isäihminen ei suostunut tekemään mitään tapaamissopimusta. Lastenvalvoja oli kädetön. Kukaanhan ei voi pakottaa isää olemaan läsnä lapsen elämässä enempää kuin hän itse haluaa. Lopulta ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin kääntyä oikeisaputoimiston puoleen, että saisin edes rahallista tukea yksinhuoltajuuteen. Tällä lapselle kostamisella hän ilmeisesti kuvitteli saavansa minut takaisin. Ja kertoi rakastavansa minua vielä kaksi vuotta eromme jälkeen.
Isäihmisen tavattua uuden naisen, hän alkoi tavata lastamme enemmän. Kai hän halusi näyttää uudelle vaimokkeelle miten hyvä isä hän on. Olin lapsemme puolesta todella kiitollinen tilanteesta. Lapsemme käytös alkoi muuttua parempaan suuntaan, kun isäviikonloppuja alkoi tulemaan.
Kun lapsemme olo alkoi helpottamaan, taakka omilta harteilta putosi. Minä romahdin. Minulla oli vihdoin aikaa itselleni. Omille tarpeilleni. Hain ammattiapua työterveydestä. Sattui huono psykologi.
Minun onnekseni elämääni oli jäänyt vielä muutama hyvä ystävä ja lapsuuden perhe, joilta olen saanut tukea ja apua. Iso kiitos heille.
Löysin uuden miehen. Tämä oli liikaa tyttäremme isälle. Hän haukkui minut mm. huoraksi, lehmäksi, neekerin nussijaksi, tyhmäksi, kodin rikkojaksi. Hän tuli asuntooni väkisin ja vei televisioni. Oli kuulemma hänen. (Erossa hän antoi tv:n minulle. En sitä olisi halunnut). Soitin poliisit ja tein rikosilmoituksen. Tästä seurasi myös lastensuojeluilmoitus. Onneksi lapsemme oli koulussa tapahtuma-aikana.
Uusi miesystäväni ymmärsi mitä käyn läpi ja osasi tukea minua. Tämä suhde loppui kuitenkin minun aloitteesta.
Erosta tyttäremme isän kanssa on nyt kulunut kuusi vuotta. Edelleen olen varuillani kun häneltä tulee viestiä, että mitähän sieltä nyt tulee. Kaikki menee hyvin niin kauan, kun asiat menee hänen tahtonsa mukaan."
