Tiedättehän sanan kaksinaismoralismi? Siitä voi vetää viitteen sanaan tekopyhyys. Se on välinpitämättömyyden lisäksi toinen asia, joka aiheuttaa sielussani suunnatonta tuskaa. Sikäli huono, sillä molempiin törmää haluamattaankin päivittäin. Tekopyhyys on yksinkertaisesti sitä, että tulee tuominneeksi muita ihmisiä asioista, joihin itsekin sortuu.
Ehkä suurinta tekopyhyyttä edustaa ryhmä jyrkkäoikeistoon kuuluvia perussuomalaisen maailmankatsomuksen omaavia mieshenkilöitä, jotka toisella kädellä ovat huolissaan muslimimaista tulevien naisten oikeuksista ja toisella kädellä lähettelevät suvakkihuoriksi kutsumilleen naisille raiskausfantasioitaan. Puhumattakaan useista homoutta vastustavista papeista, jotka ovat jääneet kiinni poikalapsiin kohdistuvista haureuksista.
Hiljaiseksi se usein vetää.
Erotessani sain erittäin loukkaavan ja tuomitsevan viestin tuntemaltani naiselta. Hän kertoi ettei missään tilanteessa voisi kuvitella hyväksyvänsä tekojani ja eroani. Sama nainen, joka vuosi ennen eroani tuli minulle eräissä bileissä maininneeksi, että on ulkomailla työmatkoillaan pettänyt useasti aviomiestään. Ulkomaita kun ei lasketa. Mitäpä sellaiseen viestiin sitten vastata?
Enkä minä tässä nyt itseäni aseta tekopyhyyden yläpuolelle. Itsekin siihen sorrun ihan pienissä arkisissa tilannekuvissa. Tuomitsen alimpaan helvettiin autoilijan, joka menee suurella nopeudella keltaisen liikennevalon läpi ja seuraavassa risteyksessä kävelen rinta rottingilla päin punaisia. Oma teko kun tuntuu usein pienemmältä kuin toisen tekemä teko. Ehkäpä se on yksi syy tekopyhyyden olemassaololle.
Sitten on heitä, jotka ovat oivaltaneet jotain syvempää tästä elämästä. Kuten eräs minulle vuosia sitten kirjoittanut nainen. Hän kirjoitti avioliitossaan olevasta kriisistä. Hänen miehensä oli jäänyt kiinni pettämisestä. Kuinka ollakaan, hän oli klassisesti pannut työkaveriaan seminaarimatkaksi verhotulla ryyppyreissulla. Oivallus, jonka nainen oli tehnyt, pelasti lopulta heidän avioliittonsa.
Nainen nimittäin ymmärsi, että ei ole sen parempi kuin aviomiehensä. Muutama viikko ennen miehen sortumista, nainen oli itse ollut vastaavassa tilanteessa ja tehnyt jo siinä hetkessä päätöksen, että antaa mennä. Tilanteen ajautumisen pettämiseksi oli estänyt vain vastapelurin saama äkillinen puhelu, joka koski hänen poikaansa. Nainen oivalsi, että hän olisi sortunut samaan kuin miehensä, vaikka itse fyysinen teko oli jäänytkin väliin.
Yhdessä he lopulta ymmärsivät, että heidän parisuhteessaan on jotain perustavanlaatuisesti vinossa, koska molemmat haikailevat vieraan ihmisen kosketusta. Syyttelyn ja tekopyhyyden sijaan he alkoivat tehdä parisuhteestaan toimivampaa. Seminaarimatkoille nainen ei miestä vähään aikaan päästänyt.
Siinähän sitä oli suurta viisautta. Syyttelyn sijaan katsoisikin omaa kuvansa ja näkisi ne samat virheet ja vaillinaisuudet, joita toisesta tuo syyttelemällä esille. Ihminen ei ole koskaan kokonainen ja minua ainakin kiehtoo enemmän sellaiset ihmiset, jotka eivät edes esitä muuta. Moraalisesti oikeamieliset ovat rasittavaa seuraa, varsinkin kun liian usein sen moraalisen oikeamielisyyden takaa kurkottaa itsepetos ja tekopyhyys.