Useampi ihminen on avautunut julkisuudessa siitä, että ensitreffeillä olleessaan on alkanut tuntua siltä kuin olisi työhönottohaastattelussa. Eräs mies kertoo leikkisästi, että laatii itselleen seuraavia treffejä varten CV:n, jossa ei kerro parisuhdehistoriaansa, koska se ei treffikumppaneita tunnu kiinnostavan, vaan koulutus- ja tulotasonsa, omaisuutensa ja velkansa. Pääsee vähemmällä puhumisella, kun on antaa seuralaiselle kirjoitettu versio.
Pitkään sinkkuna ollut mentaalivalmentaja Minna Marsh kertoi eräässä blogipostauksessaan muuttaneensa ajatuksen siitä, että minkälaista kumppania etsii. Hän kirjoittaa etsineensä pukumiestä, joka seksin aikana sitoo hänet kravatilla sänkyyn kiinni. Sittemmin hän havahtui ajatukseen, että ei pukumiehet ole kiinnostuneita hänenkaltaisestaan räväkästä ja vapaasieluisesta naisesta, joka ei välttämättä edes laita yökerhoon mennessään rintsikoita päällensä. Muutamassa viimeisessä parisuhteessaan hän on tuntenut olevansa kuin vankilassa ja ne ovat havahduttaneet hänet olemaan avarakatseisempi.
” Nyt olen ymmärtänyt, että eihän miehen tarvitse olla se pukua käyttävä toimitusjohtaja, joka sitoo minut kravatilla, vaan saman kokemuksen voi saada duunarin kanssa, jolla on nuuska huulessa.”
Tärkeimpänä kriteerinä Minna Marsh kertoo tällä hetkellä pitävän sitä, että miltä ihminen tuntuu hänen vierellään ja miten hän tulee puolisonsa toimesta kohdelluksi. Hän kirjoittaa olevansa sellaisessa suhteessa.
Minulle kirjoitti nainen, joka oli saanut kotoaan opin, että miehen kuuluu tienata enemmän ja olla arvostetussa ammatissa ennen kuin hänen kanssaan kannattaa harkita parisuhdetta tai ainakaan yhteistä elämää saman katon alla. Hän kirjoitti asuneensa viisitoista vuotta hyvinkin hulppean katon alla ja havahtuneensa eräänä iltana ajattelemaan, että koskemattomuus ja yksinäisyys tuntuu yhtä pahalta satiinilakanoissa kuin joissakin halvemmissa. Hän kirjoitti pöytälaatikkoon tekstin ”Mitä suuremmat kulissit, sitä suurempi itsepetos” -tekstin ja näytti sen hänen miehelleen iltana, jolloin sanoi haluavansa erota.
Eikä hän sitä kiellä, etteikö taloudellinen yltäkylläisyys mahdollistanut hänelle sellaisia asioita, joita ilman hän olisi ehkä jäänyt, mutta rakkautta se ei hänelle mahdollistanut ja sen puute sain kaiken muunkin tuntumaan merkityksettömältä. Yksinäisyyttä hän pakeni lapsiinsa, chileläiseen valkoviiniin ja kirjoittamiseen. Nyt hän elää toisessa suhteessa ja on julkaisemassa kirjaa, jonka kantavana ajatuksena hänen sanojensa mukaan on, että yhtä pahalta toimitusjohtajan välinpitämättömyys tuntuu kuin duunarin välinpitämättömyys. Toinen on vain kauniimpiin kuoriin käärittyä välinpitämättömyyttä.
Tunne. Ensimmäinen katse. Toinen katse. Välitön ihastuminen. Rakastuminen. Ihmiseen, jota ei ole koskaan ennen nähnyt. Ihmiseen, josta ei tiedä yhtään mitään. Katse, joka tuntuu porautuvan ihon läpi, löytävän tiensä sieluun asti. Spontaani halu hipaista häntä hiuksista. Sanoa jotain kaunista. Mennä lähelle, lähemmäksi. Suudella. Rakastua. Huomata, kuinka ihanaa on olla hänen lähellään. Haltioitua siitä, miltä hän tuntuu. Saada välitön yhteys.
Niin minä koen rakastumisen. Niin minä olen rakastunut. Tietämättä tarinaa katseen takana. Tietämättä, mistä ihminen on tullut ja minne hän on menossa. Tietämättä, mitä hänen CV pitää sisällään. Ensin tulee rakastuminen, yhteys ja sen jälkeen kaikki muu. Jos se kaikki muu on sitä, että arvot ovat jyrkästi ristiriidassa, niin ehkä rakastuminen ja yhteys ei kanna, mutta tittelistä ja kravatista se ei kai ole koskaan kiinni. Tai jos on, niin se tuntuu kamalan surulliselta ajatukselta. Ehkä parisuhteesta haetaan sitten jotain muuta kuin tunnetta, että on toisen silmissä maailman kaunein ja rakastetuin henkilö.
Mitä Minna Marshin ajatukseen kravatilla sitomisesta sänkyyn tulee, niin sehän on kannatettava ajatus kokeiltavaksi ja mikä onkaan hienompaa kuin tehdä se ihmisen kanssa, jonka kanssa tuntee mitä suurinta turvaa ja rakkautta. Itse omistan muutamia käyttämättömiä kravatteja. Ihanaa saada niille käyttöehdotuksia.