Parisuhdeviisaat ovat sanoneet, että kosketus toisen ihmisen iholla kantaa voimallaan tuhansien heikkojen hetkien ylitse. Ilman kosketusta parisuhde on pelkkä opittu taoa olla yhdessä.
Hän koskee minua vain silloin, kun hän haluaa seksiä. Niin on moni näiden vuosien aikana kirjoittanut. Silloinkaan kosketus ei ole pehmeää eikä herkkää, vaan vaativa tapa kertoa, että nyt olisi aika riisua.
Äh, hengetöntä suorittamista. Tarpeiden nopeaa tyydyttämistä. Kuin hampurilaisravintolan pikaruoka seisten syötynä. Nopeaa hiilaria, joka siirtää nälkää tuonnemmaksi.
Olisi ympärillä ilta. Illan levollisuudessa ihminen. Ihmisen vierellä toinen ihminen. Kahden suojaisen puun välissä rantapoukama. Edessä tyyni kesäinen järvi. Olisi kevyt tuuli, joka liikuttaisi hiuksiasi silmillesi. Minä siirtäisin hiuksesi pois silmiltäsi. Korvan taakse. Jättäisin sormeni liikkumaan kasvoillesi. Laittaisit silmäsi kiinni. Et tunnistaisi tuulta sormieni kosketuksesta. Olisit aivan hiljaa. Hengittäisit ja rakastaisit.
Kosketus, joka ei kovuudella vaatisi sinua yhtään mihinkään. Kosketus joka tuntuisi paremmalta kuin pelkän tavan mukaan harrastettu seksi. Kosketus joka kertoisi sinulle, että tässä hetkessä tämä on kaikki mitä minä tarvitsen.
Olisit siinä. Antautuisit kosketuksen pehmeälle voimalle. Laittaisit pääsi nojaamaan minua vasten. Me olisimme tyyni ilta. Mikään ei rikkoisi sitä yhteistä harmoniaa.
Juuri kun aurinko painuisi hetkeksi mailleen ja heinäkuinen yö avaisi kasvonsa, sinä kääntyisit minua kohti, laittaisit kätesi minun niskan taakse ja suudelma, jonka tuntisin huulillani veisi meidät lähemmäksi kohti aamua, jonka merkitys syntyisi yhteisestä kosketuksesta.
Seksi seuraisi perästä, jos seuraisi.
Kaikki olisi alussa ja lopussa samaan aikaan. Yhdentekevää.
Jumala olisi kosketuksessa. Ei huomisessa. Ei missään muussa.
Vain kosketuksessa.