”Liimataanko me nyt seksillä toisiamme yhteen?”

”Blogiasi seuranneena päätin kirjoittaa minunlaiseni tarinan. Tarina muiden joukossa.

Puolison kanssa teini-iässä tavattiin ja nyt parisuhdetta takana reilut 20 vuotta, josta noin puolet naimisissa. Lapsia kotona vanhemmasta nuorempaan, on talot, autot ja lainat yms. Hienosti on vuodet vierineet ja yhdessä on kuljettu vailla sen suurempaa draamaa.

Seksiäkin on aina ollut, melko mutkatonta, helppoa ja määrällisesti uskoisin että molemmat ovat saaneet tarpeensa tyydytetyiksi.
Varsin mukavaa elämää.

Sitten tapahtui jotain. Jotain.

Havahduin tilanteeseen, jossa olin sosiaalisesti ajanut itseni ulos kaikesta. Hukkasin jotenkin itseni ja sitä kautta varmasti myös yhteyden puolisooni. Kaikki tuntui vain ahdistavalta ja vaikealta. Ei ollut hymy herkässä.
Se taas heijastui puolison käytökseen niin, että hän ei oikein viihtynyt kotona, jossa oli kurjaa. Luuli etten enää välitä hänestä. Pakopaikaksi löysi ystävien seuran iltaisin ja viikonloppuisin (jälkikäteen mietittynä oli hyvä että löysikin, edes jonkun keinon paeta pahaa oloa. Minä en sitä löytänyt.)

Itse siinä hetkessä ahdistuin vain lisää. Hampaat irvessä yritin kuitenkin antaa hänelle niin paljon omaa aikaa kun vain halusi. Näin kyllä ettei ollut hyvä olla, mutta en itse tajunnut miksi. Syytä siihen, miksi minun seura ei kelvannut. Muutuin lopulta vielä etäisemmäksi ja puolison silmissä taas koti oli aina vain kurjempi paikka. Ja kierre oli valmis.

Tästä päästäänkin puhumiseen. Me ei olla koskaan oltu hyviä puhumaan tunteista ja vaikeista asioista. Nyt kun sellainen oli vastassa, niin paras keino molemmilla oli vain olettaa mitä toisen päässä liikkuu. Kumpikaan ei kysynyt, vain oletti. Aika syväksi pääsi kuilu kasvamaan ennen kuin saatiin suut auki.

Pariterapian avulla olemme saaneet edes jonkunlaista keskustelukanavaa aikaiseksi.

Nyt on molemmilla kasvun paikka. Puhuminen nimittäin tuo meistä toisillemme asioita, joista ei olla koskaan puhuttu. Hyviä ei olla vakavasti keskustelemaan, mutta yritetään. Vaikeaa se on.

Palataan siihen seksiin, koska sitä blogissasi paljon käsitellään.
Nyt on olo, että meillä on enemmän seksiä kuin ehkä ikinä. Tuntuu mahtavalta ja on ihanaa. Mutta välillä mietin miksi asia on nyt näin, koska kuitenkin käsittelemme parhaillaan aika isoja meidän elämään liittyviä asioita.
Liimataanko me nyt seksillä toisiamme yhteen? Onko se sitä, että kun nyt viimeinkin puhutaan, niin meidän keskinäinen yhteys toimii paremmin ja se heijastuu myös seksiin. Vai haemmeko me vain kipuilun ja ahdistuksen sekaan hyvää oloa seksin avulla?

Blogiasi lukiessa huomaan usein miettiväni, että pitäisikö minunkin pystyä ajattelemaan samanlailla seksistä, rakkaudesta ja parisuhteesta. Siis jotenkin niin, että liki kaikki on sallittua ja mitä vaan voi tehdä hetken hurmiossa, kunhan vaan rehellisesti palaa lopulta kotiin rakkaansa luo.
Olenko jotenkin jyrkkä ja ahdasmielinen, kun en vain pysty samaistumaan.

Itse haluan omistautua puolisolleni, antaa hänelle kaiken minusta. En tarvitse ja halua siihen sekaan muita tai muiden antamaa huomiota. Minua sattuu myös se, että nyt tiedän hänellä olevan haluja jotka menevät minun oman parisuhdekäsitykseni yli.

En tietenkään omista puolisoani, enkä voi myöskään kieltää häntä toteuttamasta omaa itseään. Hänen elämä ja hänen omat valinnat. Ei kuulu minulle.
En halua olla hänelle esteenä, mutta en myöskään haluaisi väkisin tukahduttaa omia tuntemuksia tai rikkoa omia parisuhteen rajojani.

Sitäkin olen jo välillä harkinnut ja miettinyt, että pystyisinkö siihen. Tekisikö se hänet onnellisemmaksi, saisi kokea jotain mistä on ehkä jäänyt vuosien varrella paitsi.
Se pelottaa ja sattuu, ei tunnu hyvältä.

Itsekäs en halua olla. Rakastan häntä aivan liikaa siihen, että vaatisin muuttumaan tai tukahduttamaan oman itsensä minun takiani.

Meillä on yhteiset lapset ja ystävät, melkein koko elämä. Elämä, jossa hän tulee olemaan aina enemmän tai vähemmän lähellä, elettiin me sitä sitten yhdessä tai erikseen. Minulle on kuitenkin tärkeää, että hän olisi onnellinen. Ja haluan sitä toki olla itsekin.

Sanotaan, että pitäisi aina miettiä, kuinka se paras versio minusta toimisi tässä tilanteessa. Mutta entä jos tämä ihan tavallinenkin versio minusta on jo polvillaan ja etsii suuntaa.

Vaikea siinä on muuttua parhaaksi. En tiedä, millainen minun pitäisi silloin olla.

Aikanaan lupasin elää ja rakastaa niin myötä- kuin vastoinkäymisissä, mutta tästä olosta ei ollut mitään puhetta.
Yhtä kaikki, parhaani minä yritän. Kaikkien näiden tunteiden keskellä haluan kuitenkin vain hyvää meille molemmille.

Sitä parasta.”