Tämän illan lukijan lähettämä tarina on liian monelle varmasti tuttu. Yhteys, joka hiljalleen katoaa arjen ja kiireen keskelle. Arki, josta tuleekin vain suorittamista vailla rakkautta ja intohimoa. Pohtimista, että olisiko parempi lähteä vai jäädä. Syyllisyyttä, pelkoa ja epäonnistumisen tunnetta. Tämän seuraavan tarinan minulle kertoi avoimesti aviomies ja isä, jota pelottaa.
”Tarinamme alkaa vuosikymmenen alusta. Kun tapasin hänet, koin että tässä on elämäni nainen. Todellinen sielunkumppani, josta osoituksena ensimmäisenä jouluna toisillemme hankitut lahjat. Minä ostin hänelle sinisen pulkan ja hän minulle punaisen pulkan. Etenimme nopeasti suhteessa kihloihin ja lopulta naimisiin. Oli upeaa viettää aikaa ihmisen kanssa, joka rakasti ja jota sain rakastaa.
Yritimme pitkään ensimmäistä lastamme. Esikoisemme päätti lopulta vihdoinkin riemastuttaa arkeamme. Elämä muuttuu aina lapsen myötä. Vaikka aikaa toisillemme oli vähemmän, niin oli mahtavaa katsoa pienen ihmisen kehitystä yhdessä.
Me olimme vihdoinkin perhe.
Toinen lapsi syntyi muutaman vuoden päästä ja arki muuttui entistä kiireisemmäksi. Aikaa puolisolle ei juurikaan enää ollut. Meillä ei ollut käytännössä ollenkaan sellaisia vanhempia tai sukulaisia, kenelle lapsia olisi voinut viedä välillä hoitoon. Tai omaa mökkiä tai muuta pakopaikkaa, jonne olisi välillä voinut mennä vuorollaan huilaamaan. Meillä oli vain kiireinen arki, eikä enää aikaa toisillemme tai itsellemme.
Lisäksi esikoinen kärsi ikävästä häiriöstä, joka kiristi ilmapiiriä entisestään. Hymyä kasvoiltamme löytyi enää harvoin ja arkiset kosketukset ja toisen huomioimiset unohtuivat. Seksistä puhumattakaan. Saimme apua lapsellemme erinäisistä paikoista, mutta mikään ei tuottanut toivottua tulosta. Lopulta istuimme perheenä ja yksilöinä terapioissa omine ongelminemme.
Olemme saapuneet tähän päivään. Samanlaiseen päivään, joihin olen törmännyt jo lähes kahden vuoden ajan. Päivään, joka ei ole yhtään helpompi kuin edellinen. Olemme pohtineet eroa.
Olen pahimpina hetkinäni sanonut puolisolleni sellaisia asioita, joita ei saa enää pois. Olen yrittänyt etsiä vikaa hänestä, enkä itsestäni. Olen loukannut häntä ja pahoittanut hänen mielensä. Olen myös kehunut häntä. Hän on aina ollut upea nainen ja erinomainen äiti. Tässä järjestyksessä. Mutta mielestäni puolisoina me molemmat olemme epäonnistuneet.
Lähes jokainen on sitä mieltä, ettei lasten takia pidä olla yhdessä. Arvoasteikolla ensimmäisenä pitäisi tulla minä itse, sitten puoliso, sitten lapset ja lopulta työ. Lapsilla kuitenkin olisi hyvä olla vain yksi koti. Tämä tarkoittaa sitä, että jos menetän puolisoni, menetän myös lapseni. Kärjistettynä toki, näkisinhän heitä suunnilleen joka toinen viikonloppu.
Pelottaa.
Miksi tähän on tultu? Onko tässä vielä toivoa? Mitä tapahtuu jos eroamme? Huoli lapsista on suuri eli miten he kestävät mahdollisen eron? Miten minä, ex-vaimoni ja lapset pärjäämme taloudellisesti? Pää on täynnä sellaisia kysymyksiä, joihin en osaa vastata. En ole varma haluanko edes ottaa selvää.
En ole mikään nuori poika enää. Ajatuksiltani olen helposti innostuva, tunteella elävä nuorimies. Kalenteri kertoo minun kuitenkin olevan jo viidessäkymmenissä. En ole etsimässä uutta kumppania, siitä ei ole kysymys. Vaikka viihdyn itsekseni ihan hyvin, kaipaan kuitenkin toisen ihmisen rakkautta ja kosketusta.
Kaipaan.
Onko jo liian myöhäistä? Vai tuleeko minusta äkäinen ja katkeroitunut vanha mies?
Auttakaa ja kertokaa, miten te olette selvinneet elämän risteyskohdista ja millaisia valintoja te olette tehneet?”
Minä, äiti, olen päättänyt jäädä vielä hetkeksi. Tiedostan että teen sen oman mielenterveyden ja fyysisen terveyden vaarantaen. Odotan että lapset ovat hieman isompia. Kaikki olisi yli kymmenen. Lohtuna ja kantavana ajatuksena on ettei tämä jatku ikuisuuksia. Ja pahimpina hetkinä rukoilusta on apua vaikka en uskovainen olekaan. Haaveilen erilaisesta elämästä. Millainen oma taloni olisi. Rakkaudesta en enää uskalla haaveilla. Ihmisiin tutustuminen on onneksi nykyään helpompaa, että antaisin itselleni kyllä kuitenkin mahdollisuuden.
Vaikka parisuhde päättyisi, vanhemmuus jatkuu. Nämä ovat kaksi eri asiaa vaikka usein eron yhteydessä sekoittuvat pahasti.Lasten kannalta parasta on kaksi toisiaan kunnioittavaa vanhempaa, ei yksi rikkinäinen koti.
Omaa itseään ei pidä uhrata, siitä se katkeruus tulee.
Aika korjaa ja elämä antaa, kun sille antaa mahdollisuuden.
Näillä ajatuksilla 6vuotta eronneena, ikävä kyllä yksinhuoltajana.
Hei,
Mahtava kirjoitus. Kiitos paljon. Meidän tarinamme on lähes samanlainen lukuunottamatta sitä, että meidän lapsillamme ei vielä ole diagnosoitu mitään ”häiriötä” ja että minä sairastuin toisen lapsen syntymän jälkeen.
Minä myös koin löytäneeni elämäni miehen. Jätin hänen vuoksensa jopa kotimaani.
Meillä meni hyvin, olemme samantyyppisiä ihmisiä, meidän ei ole ikinä tarvinnut keskustella esim. sisustamisasioista tai jos, niin asia sovitaan helpolla.
Olemme aika tulisia luonteita – tarkoitan tällä sitä, että kun otetaan yhteen, niin sitten kunnolla.
Meillä kaikki meni myös hyvin niin kauan kuin toinen lapsi syntyi.
Lisäksi vanhemmalla pojalla tahti koulussa on kiristynyt ja vaikka hän onkin ikäisekseen fiksu, tarvii hän silti apua esim. kokeisiin opettelussa tai aineiden korjaamisessa. Hän on kuitenkin vasta 10-vuotias.
Lisäksi minä – perheemme äiti – olen kroonisesti sairas eikä minulla vieläkään ole diagnoosia. Käyn silti töissä – enhän edes saisi mitään korvausta, koska en ole vieläkään saanut diagnoosia.
Viikottain tunnen itseni ihan kuin robotiksi. Herään aamulla, joka on vaikeaa, koska nukkuminen ei toimi särkyjen vuoksi. Olen kuitenkin vielä siinä kunnossa(koputan puuta), että pystyn käymään töissä, vaikka se onkin vaikeaa.
Teen tai mieheni tekee aamupalan. Sitten hän vie tai minä vien lapset kouluun.
Kiirehdin töihin. Töistä kiirehdin hakeen toisen lapseni, joka ei vielä pääse bussilla kotiin. Kaahaan useasti, koska en halua, että lapseni on viimeinen joka haetaan pois. Kerran oli aika myöhä, mutta ei vielä liian myöhä. Iltapäivätoiminnasta silti soitettiin, että milloin tulette hakemaan lapsenne. Tunsin itseni maailman huonoimmaksi äidiksi. Kotiin päästyä, syömme ja alan tarkastamaan läksyt. Jos pojilla on harkat, pitää harkkojen jälkeen mennä heti nukkumaan. Muulloin aikaa on hieman hengähtää. Harkoista on nyt koulun vuoksi jouduttu hieman luopumaan.
Voisin jatkaa tätä juttua vaikka kuinka, mutta minulla on teoria tähän, että miksi jopa hyvät parisuhteet kaatuvat.
Meillä, kuten teilläkään, ei ole ollut eikä ole apua. Meillä ei ole ns. aikaa ”off”. Lapset ovat läsnä aina 24/7.
He tarvivat meidän apuamme läksyjen kanssa, mutta myös läheisyyttä, mutta koska kummatkin vanhemmat käyvät töissä, ei aikaa tähän paljoa jää. Lisäksi on vielä lasten harrastuksia.
Jos nyt mietimme ihmistä kokonaisuutena, niin ihminen tarvitsee tunnetusti lepoa ja myös aikaa jolloin ns. antaa mielen vain levätä. Tähän ei kuitenkaan ole aikaa. Kahden lapsen perheessä arki on suureksi osaksi rutiineiden ohjaamaa suorittamista. Jos perhe on niin onnellisessa tilanteessa, että sekä työpaikka ja lasten koulu ovat lähellä, ei ongelma ehkä paisu niin isoksi.
Meidän perheessämme, meillä kummallakin on 40-60 minuutin työmatka. Lisäksi lapsemme eivät käy paikallista koulua, koska se on liian huono. Tässä huomautan, että emme asu Suomessa. Koulujen taso täällä on eri ja jotta takaamme lapsillemme hyvän tulevaisuuden, meidän pitää viedä heidät kouluun, jonne ”ei ruuhka-aikana” pääsee 10-15 minuutissa, mutta muulloin kestää 20-30 minuuttia.
Aikaisemmin, kun lapset eivät vielä olleet koulussa, meillä oli kiire, mutta arki sujui silti suht koht hyvin. Meillä oli myös vielä joskus aikaa, vaikkakin vähän toisillemme.
Nyt – kummatkin lapsemme ovat koulussa, meillä on työmatkaa ja vanhemmalla lapsella on tiettyinä aikoina kokeita viikottain – kuten nyt. Harrastusta on pitänyt myös karsia hieman pois, koska aika ei yksinkertaisesti riitä.
Nyt on viikonloppu, huokaisen helpotuksesta, saan nukkua pitkään, ei tarvitse kiirehtiä minnekään. Silti – aikaa puolisolleni ei paljoa tule olemaan. Lapsellani on ensi viikolla saksan koe(äidinkieli). Hänen pitää opetella kokeeseen ja äiti auttaa.
Ehkä käymme perheen voimalla ulkona kävelemässä tai juoksemassa, mutta aikaa minulle ja miehelle yksin ei ole.
Jos miettii tällaista arkea, niin ei, minun mielestäni ole ihme, että jotkut parisuhteet kaatuvat. Epätoivon ja väsymyksen vuoksi syytetään puolisoa, koska ketä muutakaan syyttäisi? Huonoimpina päivinä turhautuneisuus purkautuu jopa lapsiin.
Ovatko suhteen osapuolet syyllisiä parisuhteen hankaluuksiin. Minun mielestäni ongelmat syntyvät enemmänkin olosuhteiden pakosta. Olen analysoinut asiaa kaverini kanssa, joka on muuutanut erilleen miehestään. He ovat kuitenkin vielä naimisissa.
Mielestäni ei ole välttämättä kysymys siitä, että mies ja nainen ovat epäonnistuneet henkilöinä, vaan siitä, että stressi on heille liikaa. Ihmisen keho ei pysty enää käsittelemään jatkuvaa stressiä ja silloin luovutaan siitä, mitä ei ole ”välttämätöntä” tehdä, kuten hellyys tai läheisyys. Niihin ei monesti edes ole voimavaroja. Miten sitten ratkaissa tilanne – minä aina vitsailee miehelleni, että tarvimme rahapuun.
Me olemme alkaneet siitä, että tarpeen tullen karsimme esim. harrastusta pois, mutta ei se ratkaise tilannetta.
Jos nyt sitten haluaa ns. pois tästä hulludesta, tulee mieleen ero… mitä heikompi parisuhde on, varmaankin sitä nopeammin. Minä olen tullut siihen tulokseen, että rakastan miestäni enkä usko, että ruoho aidan takana on vihreämpää.
Ongelmamme ovat tulosta liian suuresta stressistä, ei siitä, että olemme ”kykenemättömiä”. Minulla ei ole muuta ratkaisua tähän ongelmaan kuin, että jos on taloudellisesti varaa, kannattaa ehdottomasti palkata apua. Jos ei ole varaa, kannattaa mielestäni, vaikka se tuntuukin hankalalta, karsia pois esim. lasten harrastuksia oman hyvinvoinnin vuoksi.
Toivottavasti tästä oli jotakin lohtua ja apua.
Paljon terveisiä
Mistä tulee ajatus, että lapsella olisi hyvä olla yksi koti? Sen ajatuksen myötä luovut omasta vastuullisen vanhemman osasta. Olisi hyvä, jos lapsella olisi kaksi rakastavaa vanhempaa. Jos sen toteuttaminen tarkoittaa kahta kotia, niin sehän on vain vähäinen käytännön seuraus.
Voisihan tuo vielä pelastettavissakin olla rehellisellä puheella, jos molemmat osaavat katsoa peiliin. Mutta jos pelastaminen ei auta, niin ei se rehellinen puhe mene hukkaan vaan auttaa sitten siinä kahden kodin vaiheessa.
Tässä tarinassa, kuten monessa muussakin tarinassa taustalla on miehen/miesten pelko siitä, että hän ei näe lastaan kuin joka toinen viikonloppu. Olin muutama vuosi sitten Miessakkien Erosta elossa -koulutuksessa, jossa haettiin eronneille miehille tukihenkilöitä. Siellä näytettiin tilastoja muun muassa siitä, että mitä mies pelkää eniten erossa ja ylivoimaisesti suurin pelko on se, että häneltä evätään oikeus nähdä lastaan tasapuolisesti lapsen äidin kanssa. Ainakin ilman raastavia oikeustaisteluja. Tästä aiheesta on tehty surullinen ja raastava dokumentti Miesten saunavuoro. Tuollaista pelkoahan ei pitäisi missään nimesssä olla.