Parisuhde tarvitsee toimiakseen työntekemistä. Ilman työtä parisuhde lakkaa olemasta. Ei parisuhde itsestään kasassa pysy, sen eteen pitää tehdä rajusti töitä. Ihmiset eroavat sen vuoksi, kun eivät ole valmiita tekemään työtä parisuhteensa eteen.
Työtä. Työtä. Työtä. Plaa, plaa, plaa.
Sen sanan me suomalaiset kyllä osaamme. Olemme niin protestanttisen työmoraalin voitelemia, että valitsemme mieluummin sydäntaudit ja kuoleman sen sijaan, että vähän hellittäisimme. Koska työtä pitää tehdä ja sitä pitää tehdä sielu ja sydän naarmuilla ja itseään säästämättä.
Kun olemme tehneet kahdeksan-kymmenen tunnin työpäivän, niin pääsemmekö sen jälkeen vapaalle? Ei tietenkään päästä, koska kotona meitä odottaa parisuhde, jonka eteen meitä käsketään tehdä hartiavoimin töitä.
Jos emme ole valmiita tekemään sen eteen töitä, niin syyttävä sormi osoittaa eronneita, koska ei ole käännetty jokaista kiveä ja kantoa ennen eroa ja ero on tehty aivan liian heppoisin perustein, koska näillä lakeuksilla hyväksytään eroon vain jämerä syy, kuten kuolemanvaara tai pahemmanluokan narsismi.
Kun on kerran Jumalan ja sukulaisten edessä luvattu, niin siinä sitten pitää pysyä. Ja siinähän pysytään. Vuosisadan rakkaustarinasta kaksi kolmasosaa kuluu hammasta purren ja puoliväkisin, koska parisuhteesta ja avioliitosta on tehty kuin elinkautinen, josta vapautuu vain puolison kuolemalla. Jos ei ole valmis tekemään onnellisen parisuhteen eteen töitä, niin toinen vaihtoehto on luovuttaminen ja tyytyminen vallitsevaan. Itselle selittäminen, että tällaista sen parisuhteen arjen pitääkin olla. Kolmekymmentä vuotta kestävää jatkuvaa maksalaatikkoa.
Ero ei ole vaihtoehto, koska kuten eräs viisitoista vuotta rakkaudettomassa avioliitossa elänyt nainen minulle kirjoitti. Hänen äitinsä on sanonut hänelle jo nuorena, että ainoa syy erota on pitkään jatkunut väkivalta tai vakava päihderiippuvuus. Se, että on onneton ja vailla kosketuksia ja seksiä parisuhteessaan, ei ole riittävän hyvä syy erota. Koska pitäähän ydinperhe lapsilla ympärillään olla. Menevät pilalle vanhempien erotessa. Niin on naisen äiti tyttärelleen tähdentänyt. Lasten on paljon mukavampi elää perheessä, jossa vanhemmat eivät rakasta toisiaan. Se antaa sellaisen mukavan pysyvyyden mallin ja opettaa, että ei elämää ole tarkoitettu onnellisena elettäväksi, vaan tyytymättömyydessä selviytymiseksi.
No niin. Palataanpa sitten siihen työntekemiseen. Voisiko se olla kuitenkin niin, että parisuhde, jonka eteen on tehtävä niin helvetisti töitä pysyäkseen kasassa, on lähtökohtaisesti parisuhde, jossa on kaksi toisilleen sopimatonta ihmistä? Yrittämässä jotain sellaista, joka ei suju luontevasti ja helposti, vaan pakottamalla. Minun parisuhdefantasioissani ja jopa realismissa toimivan parisuhteen tunnistaa siitä, että työtä ei tarvitse sen eteen niska limassa tehdä, koska se toimii helpommallakin tavalla, niin sanotusti luontevasti ja pakottamatta.
Parisuhteen pitää tuntua hyvältä ja siinä pitää olla hyvä olla. Parisuhteessa pitää olla enemmän päiviä, kun se on kivaa ja nautinnollista kuin päiviä, jolloin se on väkinäistä ja että sen eteen pitää "tehdä töitä." En halua kenellekään käyvän niin kuin eräälle tuttavalleni, jonka miehen kuoltua 84 vuoden iässä aloitti vasta elämästä nauttimisen. Koska sitä ennen kaikki aika oli mennyt siihen, että parisuhteen eteen piti tehdä töitä ja siltikin se tuntui pelkältä taakalta. Ei puolison kuolema voi olla vasta se vapauttava tekijä. Pitää voida uskaltaa erota ja päästää irti. Pitää osata kuunnella itseään, eikä vain muita.
Mitä edes tarkoittaa työntekeminen parisuhteessa? Minulle toimiva parisuhde tarkoittaa sitä, että ihminen saa siinä rakkautta, arvostusta, kosketuksia, seksiä, lohtua, turvaa, huomiota ja vapautta. Ei ne ole työtehtäviä, vaan se on rakastamista, joka tulee itsestään, kun vain rakastaa. Meillä on vielä aivan liikaa rippeitä vanhasta tavasta määritellä parisuhde. Sen kuului kestää elämänmitan, oli siinä sitten rakkautta tai ei ollut. Tuo elämää tuhoava asenne parisuhteita kohtaan saa aikaan vieläkin seuraavan kaltaisia mielipiteitä.
Suora sitaatti:
”Vanhempien pitäisi sitoutua perheeseensä pysyvimmin ja nähdä vähän vaivaakin suhteiden eteen. Se olisi todennäköisempää, kun laista poistettaisiin mahdollisuus erota ilman hyvää syytä ja yksipuolisesti.”
Tämän minä sain silmieni eteen luettavaksi ja kommentti kirvoitti tämän blogitekstin. Lukija tulee ehdottaneeksi lakia, joka pakottaisi ihmisen pysymään parisuhteessaan, vaikka hän ei siinä haluaisi pysyä. Täydellinen aikahyppy suoraan 1950-luvun maailmaan, jota luojan kiitos ei ole enää olemassa.
Vaikka mielipide onkin järjetön ja kärjistetty, niin on ihmisiä, jotka elävät tuota ajatusta todeksi. Satoja viestejä seitsemän vuoden ajalta, joissa ihmiset kertovat elävänsä parisuhteessa, jossa eivät tahtoisi olla, mutta eivät uskalla erota, koska eroon ei ole riittävän hyvää syytä ja ammattilaiset huutavat vierestä, että pitää vain tehdä töitä enemmän suhteen eteen. Suhteen, joka on jo kuollut ja kuollutta ei enää takaisin elävien kirjoihin saa. Kun helpompi olisi vain yhdessä todeta, että ei tästä tule mitään, päästetään toisistamme irti.
Siinä valuu kahden ihmisen rakkauselämä hukkaan, koska mieleen on rakennettu ajatuskuvio, että parisuhteen kuuluu kestää elämänmitan. Semmoinen siitä sitten väkisin elämällä tuleekin, mutta ei sitä voi parisuhteeksi kutsua. Sekö on sitten se lasten onnellisuuden tae, että saavat elää lapsuutensa vanhempien kanssa, jotka eivät osoita toisiaan kohtaan mitään rakkaudellista? Me 70-luvulla syntyneet tiedämme, että mistä minä puhun.
Minä rohkenisin sanoa, että älkää tehkö niiden parisuhteittenne eteen vuosikymmeniä töitä, jotta se kestäisi sen elämänmitan. Ei sen tarvitse kestää, jos siinä ei ole enää mitään muuta kuin työntekeminen jäljellä. Hyvä ja onnistunut parisuhde voi olla mitaltaan aivan jotain muutakin kuin elämänmittainen. Ihmisellä on oikeus olla onnellinen ja erota, vaikka ei olekaan asunut vuosia yhdessä väkivaltaisen alkoholistin kanssa. Ei omalle elämälleen tarvitse pyytää toisilta ihmisiltä lupaa. Eikä elämää pitäisi tuhlata väkisin olemiseen ja pelkkään selviytymiseen.
Rakkaus on aivan liian arvokas asia tuhlattavaksi siihen, että jättää rakastamatta, koska rakastaminen vaatisi jostain vanhasta irti päästämistä ja tuntemattomaan hyppäämistä. Parisuhteen ei pidä olla mikään itseisarvo ja varsinkaan sitä ei voi määritellä vain yhdellä tavalla toteutettavaksi. Minä en tiedä, että onko sellainen elämänmittainen parisuhde edes mahdollista, mutta mitäpä sellaista edes miettimään.
Olisi tämä yksikin päivä tässä rakastettavaksi. Rakastaisi sen ihan aluksi.
P.S. Jos joku syyttää minua taas eromyönteisen tekstin kirjoittamisesta, niin hän on oikeassa. Tämä on eromyönteinen teksti. Omistettu 83 vuotiaalle ihmiselle, joka puolisonsa kuoltua ei ensisijaisesti surrut hänen poismenoaan, vaan iloitsi siitä, että sai vapauden vihdoin elää. Samalla hänen tarinansa toimikoon meille kaikille esimerkkinä. Itse saa oivaltaa syyn, että miksi.
♥️ Kiitos ♥️
Nyt löyty vihdoin teksti jossa on paljon omaa ajatusmaailmaa siitä miten kannattaisi suhtautua parisuhteeseen, harmi kunnei tätä saa instassa jaettua
Hieno ja osuva teksti.
Täynnä totuuksia monelta kantilta,
herätti huomaamaan ja miettimään monia asioita.
– 30 v yhdessä, 25 v aviossa, 50 v mittarissa –
Mites olisi vaihtoehtoisesti ennaltaehkäisevä työ. Kouluissa terkan tunnilla puhutaan esim. paljon ihastumisesta, rakastumisesta, hylätyksi tulemisesta, erilaisten suhteiden tunnistamisesta. Toisaalta, ei puhuta juuri lainkaan siitä, miten valita sopiva elämänkumppani (tätä kuitenkin monet haluavat ja odottavat rakkaudeltaan). Tätä kun ei kotonakaan opeteta tai ohjeisteta. Olen samaa mieltä, etteivät lapset saa vanhempien rakkauden näkymisen puutteesta paljoa irti, kuinka rakastaa. Kuintenkin väitän, että vanhempien YHTEINEN sinnikkyyden osoitus pysyä opettaa lapsille paljon toisen ihmisen rakastamisesta, vaikkei olisikaan asioissa samaa mieltä ja joutuisi riitelemään asioista. Eli ennakoivalla valistustyöllä voitaisiin vähentää tulevien parien usein yksipuolista työtä.
”Olisi tämä yksikin päivä tässä rakastettavaksi. Rakastaisi sen ihan aluksi.”
Juuri näin. Sen yhden päivän, seuraavana sen uuden päivän. Parhaimmillaan..huomaa rakastaneensa sen loppuelämän ❤️ Siitä haaveilen. Rakastamisesta kunnioittaen, arvostaen ja toiselle – tai tietenkin molemmille – hyvää tehden ja tahtoen.
Mutta ei väkisin. Ei siksi että on pakko. Vaan siksi, että niin voi ja haluaa tehdä – toisen kanssa joka myös haluaa samaa.
Minä olen niiiiin samaa mieltä!! En vain ole löytänyt sanoja kertoa tästä itse. Olen eronnut kolmesti, koska en ole jaksanut tehdä töiden jälkeen enää töitä parisuhteessa. Kiitos tästä lohduttavasta tekstistä. Olen pitänyt itseäni jonkinlaisena kummajaisena kun en ole jaksanut.
Kyllä syytöksiä ja syyttelyitä vastassa vaikka tukea olisin tarvinnut. Ja juuri tämä (77 v isäni sanoittamana ) ”mitä sinä tyttö oikeen meinaat?? Lapset ensin isommiksi (teinejä) sitten voit tehdä mitä lystäät,ei ole helppoa miehelläsikään-sinulla on äidin luonne! Olet kärkäs.” Ts mun pitäis vaan jaksaa vaikka 2v Jo/ vasta yrittänyt – kun 2v sitten havahduin kuuntelemaan omaa minääni joka sanoi että tämä ei enää riitä minulle! Äiti kuoli 5v sitten ei niin onnellisena mutta kunnes kuolema meidät erottaa.
Muistan kanssa kun erosin lasteni äitistä niin isäni uusi puoliso oli sitä mieltä että ei me voida erota koska lapset on vielä niin nuoria nuorempi oli 4 ja vanhempi 6. Sitten alkoi kauhea mäkätys ja syylistäminen oli siinä vaiheessa turha koittaa alkaa sanomaan että jos meidän suhde ei toimi ja riidellään kokoajan niin eihän siinä ole mitään järkeä jatkaa suhteessa.
Taas hieno stoori! ❤️
Ihan mahtavaa tekstiä jälleen. Maailma on täynnä rakkautta, vaikka sitä ei olisi oman seinien sisäpuolella. Avaa ovi ja astu ulos , mene sinne missä on rakkautta. On myös väärin pitää toista suhteessa , jos itse ei enää rakasta. Etenkin jos se toinen vielä rakastaa. Se on henkistä väkivaltaa. Jos et enää rakasta, laske toinen vapaaksi. Anna hänelle mahdollisuus löytää joku joka rakastaa.
Itse olin avioliitossa, jossa en enää rakastanut puolisoani, niin kun puolisoa pitäisi rakastaa. Ymmärsin jossain kohtaa, että en ole koskaan häntä sillä lailla rakastanut. Rakastin häntä, kuin ystävää. Hän oli minulle kuitenkin tärkeä. Olin niin nuori, enkä tiennyt mitä on rakkaus. Voin pahoin , koska koin niin suurta syyllisyyttä, kun en pystynyt antamaan hänelle sitä mitä hän kaipasi. Hän oli hyvä mies ja ansaitsi jotain parempaa , mitä minä pystyin tarjoamaan. Sydämeni murtui, menetin parhaan ystäväni ja hänen sukunsa, joka oli minulle tärkeä. Tein sen silti, en itseni takia, vaan hänen. Edelleen ajattelen, että se oli elämäni paras päätös ja epäitsekkäin , johon olen koskaan kyennyt. Laskin hänet vapaaksi. Hänellä menee hyvin, on vaimo ja lapsia.
On itsekästä jäädä liittoon, jossa kummallakaan ei ole hyvä olla, ole sinä se voimakas joka päästää teidät kummatkin vapaaksi.
Sä olet niin oikeassa. Meidän liitossa molemmat kaipaa niin paljon sitä että ei tartte toista kokoajan ottaa huomioon että ihan onnellisesti tosin haikeina päätettiin erota 18 vuoden liiton jälkeen.
Ei oo mitään järkee että kumpikaan ei voi tehdä sitä mitä haluaa oikeasti. Vaikka molemmat toista rakastaakin. Ei eron tarvii olla maailmanloppu.
Ihanat lapset yhdistää meitä silti aina.
Täysin samaa mieltä.
Minä tein sanan ratkaisun 21 v. Jälkeen, se tuntui oikealta ja pakolliselta, että on onnellinen❤️
Kaikki mitä menetin on ollut sen arvoista mitä sain, rauhan sisimpään ❤️
Aivan ihana kirjoitus! Olen juuri eroamassa ja syyllistän itseäni.. Lasten takia olisi mukamas tarvinnut jaksaa.. Lapset 17 ja 13v.. Mutta kun kuppi keikahti nurin lopullisesti. Nyt tunnen itseni vapaaksi ja onnelliseksi. Toivon, että se riittää..