”Joskus eräs ystäväni sanoi joka ei ole parisuhteessa, että asuu yksin muttei ole yksinäinen.
Havahduin itse että olen parisuhteessa ja olen silti yksin.
Missä kohtaa tässä näin kävi? Olemme ns. toisella kierroksella ja yhteisen matkan aloitimme 20 vuotta sitten. Alkuhuuma oli jotain sellaista mitä en ikinä ollut kokenut, hän oli todella huomioiva ja ihana kaikenpuolin. Matkustelimme paljon ja pidimme ystävien kanssa myös hauskaa. On koettu yhdessä paljon iloa ja surua matkan varrella.
Mutta muutama vuosi sitten havahduin että on ajauduttu erilleen. Ei mitään toisen huomiointia enää puolin tai toisin. Lähinnä toisen naama välillä ärsyttää. Kaikki menee hyvin kun on ystäviä ja tuttavia ympärillä. Mutta kun olemme kahden ollaan aivan vieraita toisillemme. Lähinnä kuin kämppikset, ei edes ystävät. Koska ystävälle kerrotaan kaikki. Töiden jälkeen molemmat selailee kännyköitään nykyisin aina vain enemmän. Meillä ei riidellä, ei hakata, ei käydä vieraissa? Nukutaan samassa sängyssä, huolehtien ettei vaan vahingossakaan kosketa toisiimme. Molemmat ollaan hyvässä työpaikassa ja rahasta ei ole puutetta.
Mutta miksi tästä ei osaa irrottautua? Eihän tässä ole mitään järkeä! Ikää kun on jo 53, ei vaan jotenkin jaksa aloittaa taas kaikkea alusta.
Pitääkö löytää ensin joku toinen vai mistä saa sen voiman tehdä tilanteelle jotain. Järki sanoo ettei tässä ole mitään mieltä kun molemmat on onnettomia. Odottaako toinen osapuoli toisen aloitetta puhua erosta?
Mietin välillä miten ihanaa olisi toisen kosketus ja halaus ihan vaan arjessa. Ei meillä ole seksiäkään ihan hetkeen ollut? Ainoastaan silloin kun hän on ottanut alkoholia hän sanoo rakastavansa ja tulee lähelle. Selvinpäin en muista edes milloin hän olisi tehnyt aloitetta, mutta enpä ole tehnyt itsekkään.
Silti välillä mustasukkaisuus minulla nostaa päätään kun hän huomioi kaveripiirissämme vastakkaista sukupuolta. Miksi? Luulisi ettei tallaisia tunteita edes olisi jos kaikki tunteet toista kohtaan kuolleet? Miettinyt myös että tuskin kukaan elää tällaista elämää.
Olen ollut aina todella iloinen ja sosiaalinen ihminen, tuntuu kuin toinen imee kaiken sen voiman minusta pois.
Ja joskus suhteemme alussa sanoin puolisolleni että sinä päivänä kun olemme yhdessä ravintolassa syömässä ja meillä ei ole enää mitään sanottavaa toisillemme on aika erota.
Koska on surullista seurata pariskuntia jotka istuvat yhdessä syömässä ja eivät juttele toisilleen.
Ehkä me ollaan jo tosi lähellä sitä, en tiedä?
Kuitenkin tiedostan että eletään vain tämän yhden kerran, ja elämästä pitäisi nauttia.
Miten saa voimaa tehdä tilanteelle jotain?"
