”En koskaan nuorempana seurustellut, en oikeastaan ollut poikien kanssa muuta kuin kaveri. Kun muutin kotoa pois omilleni, rakastuin päätä pahkaa itseäni huomattavasti vanhempaan mieheen. Näin jälkikäteen on selvää, että oltiin kyllä ihan samalla tasolla henkisesti, vaikka hän oli parikymmentä vuotta vanhempi.
Suhde oli yhtä kipuilua ensimmäiset vuodet, sitoutumiskammoinen mies ja rakkaudesta riutuva nuori nainen, elämä oli yhtä kissa ja hiiri-leikkiä, johon mahtui muita naisia ja tappelua. Sain pari lasta hänen kanssaan, vahinkoja mutta kuten lapset aina, onnekkaita vahinkoja, joita ilman en voisi olla. Jossain kohtaa suhdetta, synnytysten jälkeen, suhde muuttui. Erosin miehestäni monta kertaa ja aloitin eloa yksin, mutta jollain surullisella tarinalla, hän keplotteli itsensä aina takaisin. Huomasin olevani myös hänen äiti, sisko ja ystävä, mutta en edelleenkään mikään intohimon kohde.
Jälkikäteen olenkin kutsunut lapsiani kristillisiksi ihmeiksi, koska peitot heiluivat lähinnä suolistokaasujen voimasta ja kumpikin tuli, koska ehkäisy petti. Halusin erota, mutta en osannut, koska luulin, että mies hajoaisi palasiksi. Hän sairasti myös masennusta, mikä lisäsi minun kynnystä lähteä. Seksi kuihtui olemattomiin ja oltiin kämppäkavereita. Järkisyistä yritettiin myös avioliittoa, yritettiin epätoivoisesti saada suhdetta jotenkin kasaan, kunnes minulle riitti. Tein syrjähypyn, harkitsemattoman, josta seurasi toinen parisuhde, josta tuli kymmenen vuoden painajainen.Â
Jätin mieheni, koska rakastuin toiseen. Flirttailevaan, todella seksuaaliseen mieheen, joka kertoi minulle joka päivä, kuinka ihana ja kaunis olin. Intohimo oli lujaa, kaikki oli fyysistä ja romanttista. Rakastuin mieheen, joka nosti minut, melko tukevan rouvan, aidan yli ihan kevyesti ja kirjoitti runoja.
Kaikki oli fantastista, myös sinä päivänä kun nyrkki läsähti poskipäähän ensimmäisen kerran. Alkoholilla oli osuutta asiaan ja sillä selitin monta vuotta, milloin nyrkkiä, milloin maiharia naamassa. Seuraavana päivänä sateli anteeksipyyntöjä. Ei mitään muistikuvia asiasta, ei osannut selittää mutta anteeksipyyntöjä ja nöyristelyä riitti. Niillä anteeksipyynnöillä elettiin muutama vuosi. Itsetunto tiessään ja pelkäsin. En uskaltanut käydä oikein missään, koska olisin kuitenkin ollut panemassa. Yritin vain ymmärtää ja syyttelin itseäni, että vika oli minussa.
Kunnes tulin raskaaksi. Jotain tapahtui, parhaan ystäväni sanoin, lapsi pelasti minun hengen. Erään tappelun seurauksena jouduin soittamaan lopulta poliisin, koska lapseni oli silloin vaarassa. En ollut uskaltanut koko aikana myöntää kenellekään, miksi oli naama musta tai huuli halki. Kärsin, mutta lapsen pelko muutti tilanteen. Ja silloin aukesi myös silmät. Kaikki ne vuodet, hän oli selitellyt, että ei hän tahallaan, ei hän muista, ei hän voi sille mitään. Putkareissun jälkeen, hän ei lyönyt enää kertaakaan. Ei edes uhannut väkivallalla. Ei yhtään kertaa.
Tajusin, että hän oli tehnyt kaiken ihan tietoisesti. Ihan harkiten oli hieronut naamaani kännissä kusaisemaansa lammikkoon, tökkinyt puukolla ja lukinnut vessaan. Ihan tietoisesti oli raiskannut minut kesken unien ja poistanut kaikki miespuoliset kaverini Facebookista. Silloin alkoi viha. Mutta myös pelko. Tajusin, että olen todella sairaan ihmisen kanssa tekemisissä.
Alkoi monta vuotta kestänyt psykologinen taistelu, koska tajusin, että en voi jättää, hänen piti jättää minut. Mies raitistui, mutta toisin kuin luulisi, alkoi toisenlainen piina. Harhoja, maaniisia vaiheita, jolloin etsittiin kameroita asunnosta ja tutkittiin, onko meidän lapseen asennettu kameroita neuvolassa. Hoitoon en saanut, mutta aloin etsimään hänelle töitä. Onnistuin lopulta ja sain hänelle töitä toiselta paikkakunnalta, josta löysi uuden naisen. Kerran yritti vielä takaisin, mutta onnistuin pitämään hänet poissa.
En ole katkera, tiedän että annoin asioiden mennä liian pitkälle kummassakin suhteessa. Olen ensimmäisen miehen kanssa edelleen hyvä ystävä ja toivon pelkkää hyvää hänelle. Oltiin vaan täysin sopimattomat toisillemme ja jos olisin luovuttanut aiemmin enkä väkisin roikkunut peiton reunassa, olisi asiat menneet monessa asiassa toisin.
En olisi aloittanut romantiikan nälissäni toista suhdetta ja säästynyt paljolta. Toisaalta näistä sain kolme ihanaa lasta, joita ilman en voisi olla.
Erot ovat olleet helpotus lapsilleni ja siksi aina sanonkin, että lapsi on huono tekosyy olla eroamatta. Usein lapset saattavat salaa toivoa sitä, koska yhdessäolo ei vain onnistu.
Omalla kohdalla syynä oli pelko. Ensin pelkäsin jääväni jätetyksi, sitten pelkäsin toisen puolesta ja lopulta henkeni puolesta. Onneksi pelosta pääsee eroon, niin kuin toimimattomasta parisuhteesta. Jos haluaa.
