”Tässäpä lyhyesti kannustus eroamaan:
Avioiduin nuorena ja jo ennen papin aamenta tiesin, että tämä on tuhoon tuomittu yritys, mutta koska sen ajan paine ja vanhempien painostus niin vihille mentiin.
Puoliso oli väkivaltainen humalassa ja impulssiivinen selvinkinpäin. Olin raskaana ja eihän aviottomia lapsia voi saada, näin sanoi äitini. Muutama viikko ennen häitä keskenmeno ja sitten enää ei vain rohkeus riittänyt perumaan häitä.
Hääyönäkin "onnellinen" sulhanen sammui hotellihuoneeseen ja katselin kaupungin valoja ikkunasta miettien että tätäkö aikuisuus on. Suomalaisella sisulla eteenpäin ja 12 vuotta ristiäni kannoin, kuten kuuliaisen vaimon kuuluukin. Käytännössä kotini vanki vailla sosiaalisia kontakteja muualla kuin töissä.
Olin itsekäs siinä mielessä että halusin lapsen jotta minulla olisi edes joku jota rakastaa ja tämä onkin ainut hyvä asia avioliitostani. Vuosia yritin muotoilla päässäni kuinka otan esille että eroaisimme, mutta en vain ollut tarpeeksi rohkea. Viimein kun puoliso loukkaantui harrastuksissaan ja joutui sairaalaan niin huomasin sairaalasängyn päässä seisoessani ajattelevan, että voi miksi se ei vain kuollut, oltaisiin päästy kaikki tästä helvetistä.
Silloin alkoi hiljainen voimaantuminen ja kun puoliso oli toipunut niin ilmoitin että muutan kotoa. Poliisiahan tarvittiin asiaa tukemaan ja voi kuinka monta huutokohtausta ja reikää seinässä myöhemmin olin lapseni kanssa omillani.
Alkuun yritettiin yhteishuoltajuutta, yleensä lapsen isä päivät päättyi "hae tämä pois" puheluihin tai muutoin suurien vaihteluiden jälkeen lyhennettyihin. Niinä päivinä kun lapsi oli minulla, isä saattoi olla pihalla kyttäämässä tai ilmestyä yllättäen käymään milloin minkäkin asian verukkeella, anellen yhteenpaluuta ja vakuuttaen muutosta. Mihin sitten taivuin, jälleen vanhempieni sekä appivanhempien painostuksella ettei kotia voi hajottaa. Eikä tarvinnut uutta onnea kuin alle kuukausi elää kun todellisuus iski ja totesin että nyt on oikeasti ohi tämä. Lopputulemana viimeinen törkeä pahoinpitely ja lähestymiskiellot sekä vuosien huoltajuuskiista.
Lapsi oli viimeisintä pahoinpitelyä todistamassa ja kieltäytyi tapaamasta isäänsä. Vuosia terapiaa ja turvallista elämää, eheytyen molemmat hiljalleen. Kun sai itsensä kokonaiseksi ja uskalsi elää, myös vahvistui ajatus etten enään koskaan alistu parisuhteessa ja en ole parisuhteessa vain sen takia että on oltava joku.
Klassinen " en enään toisen sukkia pyykkää" lausahduskin tullut lipsautettua. Eikä tämä toki nunnan elämää tarkoittanut, ei todellakaan, vaan minusta tuli se samanlainen "sika" joka otti sen mitä tarvitsi vailla tunteita ja seksistä tuli kertakäyttöistä. Kunnes kohdalle tuli se oikea ihminen, joka sai tuntemaan ja antoi luvan olla oma itsensä kaikkine vajaavuuksineni sekä olla juuri niin heikko tai vahva kun tilanne ja hetki vaati. Hyväksyi minut sellaisena kuin olen ja rakasti lopullisesti eheäksi. Onnellista yhteiseloa jo vuosia takana ja paljon edessä, yksilöinä yhdessä toistemme puuttuvina paloina ja elämässä unelmaa todeksi."
