Suomessa on tänä vuonna syntynyt vähinten lapsia moneen vuosikymmeneen. Syyksi on epäilty epävarmoja aikoja ja arvojen muuttumista. Samaan aikaan myös solmittujen avioliittojen määrä on pienentynyt ja yksinelävien osuus väestöstä kasvanut. Tähän kun vielä lisää tilaston, että parisuhteessa elävät harrastavat seksiä vähemmän kuin vuosikymmeniin ja vähiten seksiä harrastetaan noin kaksikymppisten ja ruuhkavuosissa elävien joukossa, niin nopean yhteenlaskun perusteella voisi tehdä päätelmän, että parisuhteet ja perhe-elämä eivät ole tämän ajan kuuminta hottia.
Meitä suomalaisia riivaa yhden totuuden kirous. Me kuvittelemme, että on olemassa jokin normaali tapa elää ja jos ei tuohon normiin solahda, niin saa oudon ja erikoisen ihmisen leiman. Meillä on kasvamassa sukupolvi, josta osa on päättänyt olla vapaaehtoisesti lapsettomia. He arvostavat elämässä muita arvoja kuin lapset tai perhe. He ovat päättäneet kuunnella omaa ääntään ja tehdä ratkaisuja elämässään sen äänen mukaan eikä rakentaa elämäänsä toisten ihmisten tai yhteiskunnan odotusten mukaan.
Oman tien kulkeminen, varsinkin silloin jos se poikkeaa yhteiskunnallisesta normista, on aina selitettävä ulkopuolisille. Ei ihmisen, joka haluaa itselle lapsen tai lapsia tarvitse selittää kenellekään, että miksi. Sen sijaan ihminen, joka haluaa olla vapaaehtoisesti lapseton, joutuu selityksen antamaan. Se kun on siitä yhteiskunnallisesta normista poikkeavaa käyttäytymistä, josta ei selittämättä selviä.
Harvoin olen kuullut vapaaehtoisesti lapsettoman kyseenalaistavan ihmisen tavan elää, joka haluaa lapsia. Toisin päin valitettavasti esimerkkejä on liikaakin. Vapaaehtoisesti lapsettoman pitää olla koko ajan valmiudessa selittää valintansa. Vähän niin kuin ihmisen, joka kieltäytyy alkoholista. Hänen joutuu useamman kerran elämänsä aikana selittää, että miksi ei juo. Kun taas ihmisen, joka juo alkoholia, vaikka vähän liikaakin, harvoin joutuu vastaamaan kysymykseen, että miksi hän juo. Kyse kun on yhteiskunnallisen normin rikkomisesta ja juominen kuuluu enemmän osana tähän yhteiskuntaan kuin juomatta jättäminen. Aivan samoin kun lapsen hankkiminen kuuluu yhteiskunnalliseen normistoon, mutta vapaaehtoinen lapsettomuus ei.
”En ole koskaan haaveillut perhe-elämästä tai nähnyt tulevaisuutta perheen äitinä. Olen verrannut asiaa seksuaaliseen suuntautumiseen. Koen todella vahvasti, että äitiys ei ole minua varten. En edes koe asiaa valintana, vaan ikään kuin biologisena asiana. Minulta kai puuttuu jokin geeni. Ei se minua haittaa.
Joitakin muita sen sijaan se tuntuu haittavan ja kummastuttavan. Olen lukuisia kertoja joutunut selittämään, perustelemaan ja muuten kohtaamaan negatiivista asennoitumista. Mielestäni teen oman osuuteni tässä yhteiskunnassa tekemällä yhteiskunnallista työtä, vapaaehtoistyötä ja usein energiaakin on enemmän ystävyyssuhteille ja kanssaihmisille. Sitä paitsi, en ole millään lailla perinteinen muutenkaan arvoissani.”’
Näin kirjoittaa yksi vapaaehtoisesti lapseton nainen. Vapaaehtoisesti lapsetonta pidetään monissa keskusteluissa merkkinä suuresta itsekkyydestä. Tämä hämmentää minua. Miten ihminen, joka ei halua itselle lasta on itsekkäämpi kuin ihminen, joka haluaa itselle lapsen. Eikö kyseessä ole täysin sama asia, mutta janan eri puolilta. Jos vapaaehtoinen lapsettomuus on itsekkyyttä, niin aivan samalla lapsen hankkiminen on itsekästä. Mistä muista syistä kuin itsekkäistä syistä lapsia hankitaan?
Kyllähän jokainen päätös synnyttää lapsi tähän maailmaan on itsekäs päätös. Ihminen haluaa itselle lapsen ja synnyttää itselle lapsen. Ihminen saa haluamansa. Aivan kuin vapaaehtoisesti lapseton haluaa olla saamatta lasta ja on saamatta lasta ja saa haluamansa. Kuka voi oikeasti määritellä sen niin, että lapsen saaminen on epäitsekäs teko? Jos lapsi synnytetään muista syistä kuin siitä, että haluaa lapsen, uidaan jo pelottavissa vesissä.
Meillä ihmisillä on huono tapa puuttua toisten ihmisten valintoihin. Niin kuin se olisi meiltä itseltämme pois jos joku toinen elää toisin kuin me itse elämme. Vaikka onkin niin, että ihminen, jolla on pakottava tarve vähätellä, arvostella ja puuttua toisen ihmisen elämään ja valintoihin, on merkki ihmisen pienuudesta ja epävarmuudesta, niin se on samalla myös merkki yhteiskunnallisesta paikallaanpysymisestä. Normin rikkojan osa on aina toimia jäänmurtajana tuleville sukupolville ja toisinaan se jää on niin paksua, että sen rikkominen on työläämpää kuin voi edes kuvitella.
Huonoin ja tuhoavin tapa on elää elämänsä ulkopuolisten odotusten mukaisesti. Perustaa perheen, vaikka ei sitä haluisikaan. Synnyttää lapsen, vaikka ei sitä haluaisikaan. Samalla se on helpoin tapa elää elämänsä. Seurata jalanjälkiä, jotka on tehty meille jo valmiiksi kuljettavaksi. Pohtimatta ja ajattelematta jatkaa elämistä sillä samalla kaavalla kuin se on ennenkin tehty.
Ehkä vähenevät lapsiluvut, solmittujen avioliittojen väheneminen ja lisääntynyt yksinasuminen ovat merkkejä jostain yhteiskunnallisesta murroksesta. Ehkä ne ovat vain hetkellistä ajan kuvaa. Se on sinänsä samantekevää, sillä tärkeintä tässä kaikessa on se, että ihmisellä on vapaus ja mahdollisuus pohtia sitä, mitä elämälleen oikeasti haluaa tehdä ja kukaan meistä ei kai ole niin yläpuolella toista, että hänellä olisi varaa lähteä puuttumaan ja arvostelemaan toisten ihmisten valintoja.
Minä olen parisuhderiippuvainen ja lapseni on suuri ilo elämässä, mutta en koe, että olisin valinnoissani jotenkin oikeammassa kuin he, jotka valitsevat toisin. Pahoissa paikoissa toki kadehdin toisin valinneita, aivan niin kuin kaikki meistä tekevät. Ei omia ratkaisuja kannata pitää ainoina oikeina ja omaa elämäänsä kannattaa aika ajoin tarkastella kriittisellä silmällä. Se on kuitenkin oman elämän kannalta järkevintä kuunnella itseään kuin muita saavuttaakseen oman näköisen elämän. Sen verran tervettä itsekyyttä ihmisellä on hyvä olla. Kuuluu siihen elämään lapsia tai ei.
Yhden totuuden yhteisöt ovat niitä kaikkein ahdistavimpia yhteisöjä elää. Sitä totuutta ei kannata kuunnella.
Yhdeltä vapaaehtoisesti lapsettomalta pariskunnalta valtava kiitos hyvästä kirjoituksesta. Meidät on monesti leimattu lapsivihaajiksi, koska emme halua omia lapsia. Sukulaisten/tuttavien lapsissa aiheutamme kuitenkin joka kerta onnellisen hepulin vierailujemme aikana ja jälkeenpäin tulee aina lapsilta kyselyä, että milloin te tulette taas käymään – aika hyvä suoritus lapsivihaajilta, vai mitä?
Suomalaset on nykyään mukavuuden haluisia ja tykkää juur siinä iässä ja moni herää silloin ku juna on jo mennyt.Itellä on asiat ok ja lapset harrastaa ja itellä ollu aikaa harrastaa paljon.Elämä on valintoja, tuntuu mukavalta olla pian pappa ja terve ja hyvässä kunnossa
Rankkaa yleistämistä ja vähättelyä havaittavissa. Kummallista, että ajatus vapaaehtoisesta lapsettomuudesta saa aikaan negatiivisia tunteita. Miksi? Elämä on valintoja, kuten itsekin toteat. Kun tätä maailmanmenoa seuraa, en tiedä, oliko omat valinnat kuitenkaan kovin järkeviä. Tunne kuitenkin voittaa aina järjen. Minä halusin lapseni, ja olen onnellinen lapsenlapsestani, mutta ymmärrän erittäin hyvin niitä, jotka päättävät toisin.
Eikä se valinta välttämättä edes tarkoita ettei pitäisi lapsista. Ja jos ei oikeasti viihdy lasten kanssa, onhan se parempi että sen tiedostaa. Nyt kun meillä viimein on lapsia, mietin välillä että olisi voinut ehkä paremminkin käyttää ne lapsettomat vuodet eikä surra sitä ettei ole lapsia. Mutta mulle perhe antaa elämäntarkoitusta ja silloin jaksan enemmän. Jos olisin valinnut toisin ja ollut tyytyväinen siihen valintaan, olisi kyllä ollut paljon enemmän energiaa antaa vaikkapa vapaaehtoistyöhön. Tai kyllähän tässäkin hiukan tulee sitä lasten harrastusten yhteydessä ;-).
Onneksi ikää on jo kertynyt sen verran, ettei tarvitse vastailla kysymyksiin perheenlisäyksen ajankohdasta. Olihan se nyt ihan käsittämätöntä, että vakaassa parisuhteessa elävä nainen ei halunnut omaa lasta. Kenellä tahansa oli oikeus päivitellä asiaa ottamatta huomioon sitä seikkaa, että oliko tilanne vapaaehtoinen vai ei. Monet kerrat ajattelin niitä, jotka olisivat halunneet lapsen… Miltä heistä mahtaa tuntua kaikkien serkun-kummin-kaiman-tätien uteluihin aiheesta, kun tekisi mieli huutaa ”Arvaa onko yritetty?!”
Niinä kertoina, kun puolitutuille kerroin tilanteeni olevan tietoinen valinta sain kuulla melko huvittaviakin kommentteja. Yksi uskomattomimmista oli; ”Kuka sua sitten vanhana käy katsomassa?” Tunnustan valintani olleen vähän itsekäskin, mutta en nyt sentään niin itsekäs ole, että saattaisin maailmaan ihmisiä palvelemaan minua vanhuudenpäivinä. Toinen mieleenpainuneista mielipiteistä oli; ”Tietoinen valinta? …ja sitten toisten täytyy uhrautua”. UHRAUTUA!? Enpä haluaisi olla kumpikaan kyseisen äidin lapsista.
Olen edelleen lapseton ja lapsettomaksi jään. Olen silti huolehtinut muiden lapsista ja ollut hyvä täti.
Voimia kaikille tahtomattaan lapsettomille…
Kiitos tästä!
Mainitsit ohimenen tuon, että nykyparit harrastavat seksiäkin vähemmän kuin koskaan. Vasta oli joku yle uutinen, jossa ulistiin kun nuoret parit vaan runkkaa eikä peitto heilu yhteisistä lemmenleikeistä. Itseäni tällainen uutisointi ja ajatus siitä, että on olemassa joku ”oikea määrä seksiä” ahdistaa. Jos seksi ei kiinnosta nykynuoria yhtä paljon kuin edellistä sukupolvea, niin sitten se ei kiinnosta. Mitä se kellekään kuuluu!? Ongelmahan syntyy vasta sitten, jos nämä ihmiset itse kokevat olevansa tyytymättömiä tilanteeseensa. Mutta harvemmin edes nähdään sitä vaihtoehtoa, että joku voi olla ihan tosissaan onnellinen tilanteessa, jossa ei ole lapsia, omakotitaloa ja seksiä joka lauantai saunan jälkeen.
Niin moni lapsi tässäkin maassa elää arvottomana, henkistä tai fyysistä väkivaltaa ja hyljeksintää kokien. Aikuisten, jotka eivät kykene turvaamaan lastensa elämää ei todellakaan pitäisi hankkia lapsia. Joka ei ole vanhempi, ei osaa kuvitella rakkautta omaa lasta kohtaan – onneksi. Niin moni on lapseton tahtomattaan. Jos kokee, että oi ole valmis vanhemmaksi, on erittäin ok olla hankkimatta lapsia. On kuitenkin totta, että itsekkyys alkaa saada myös kusipäisiä piirteitä. Yhä suuremmassa määrin. Välinpitämättömyys kanssaihmisiä kohtaan on tähän liittyvä ilmiö. Se on pelottavaa!
Aivan totta mitä sanot. Kuitenkin haluaisin sellaisen tarkennuksen tehdä, että se että valitsee ettei lapsia hanki, ei tarkoita sitä että luulisi jotenkin olevansa kykenemätön lapsista huolehtimaan. Omalla kohdallani, olen yliopistokoulutettu, töissä sosiaalialalla ja hyvässä tasaisessa parisuhteessa, eikä muutakaan suurempaa ongelmaa elämässä ole. En vain koe että juuri tällä hetkellä lapsia haluaisin. Tämä ei liity siihen etten kokisi voivani tarjota lapsille hyvää kotia ja lapsuutta.
Voisin lisätä tähän vielä itsekkään lapsen hankinnan tai hankkimattomuudeen välille vielä yhden näkökulman. Entä jos lasten hankinnassa onkin kysymys myös siitä miten tulla toimeen kun vanhuus koittaa. Kysymys siis siitä kuka maksaa eläkkeet tai kuka avustaa ja tarjoaa hoivaa, kun en pysty enää itse huolehtimaan itsestäni. Hyvinvointi-yhteiskunta tarvitsee lapsia huoltosuhteen tasapainottamiseksi, näin siis on ajateltu ainakin aiemmin. Nykyisin tasapaino voidaan toki säilyttää myös maahanmuuton keinoin.
Erittäin hyvä ja osuva teksti, tässäkin aihe josta on hyvä ja tärkeä puhua 🙂 allekirjoitan kaiken tekstissäsi ja toivon että ihmiset heräisivät ajattelemaan tätäkin asiaa.
Yksi asia vain häiritsi. Liittyy ehkä kirjoitustyyliin, mutta minusta vähän turhan kärkkäästi jaottelet tekstissä ihmiset niihin jotka ”ovat päättäneet kuunnella omaa ääntään ja tehdä ratkaisuja sen mukaan” =vapaaehtoisesti lapsettomat ja niihin jotka ”rakentavat elämäänsä toisten ihmisten ja yhteiskunnan odotusten mukaan” =perheelliset (?).
Itse olen aina haaveillut perheestä. Olen opiskeluaikoina kyseenalaistanut avioliiton, lapsensaannin, yhteiskunnan heteronormatiivisuuden jne jne mitä näitä nyt on. Olen kuitenkin aina tuntenut samoin, ja haaveillut omasta perheestä. Nyt olen tuore vaimo ja äiti, ja päivittäin häkellyn onnesta siitä, että saan olla osa näin ihanaa perhettä. En koe tehneeni, kuten yhteiskunta minulta odottaa, vaan kuten sydämessäni olen tuntenut itselleni oikeaksi ja hyväksi.
Minulle on ihan sama miten kukanenkin elämänsä päättää viettää. Toivon todella, että jokainen on tarpeeksi rohkea tekemään itselleen oikeat ja itsensä näköiset ratkaisut, ilman tilivelvollisuutta muille ihmisille. Toivon myös, ettei minua väheksytä ”yhteiskunnan odotusten mukaisesta” elämästäni. Elän kuitenkin omaa unelmaani.
Maapallo ei tule elättämään alati kasvavaa ihmismäärää. Minusta on itsekästä ajatella, että juuri minä saan tehdä lisää ihmisiä tähän maailmaan.
Eiköhän jokainen työssäkäyvä ihan oman eläkkeensä maksa. Ei siinä mitään lapsia tarvita.
Aika surullista lukea, että kovin moni pitää lapsettomuuden syynä ”vittumaisuutta” , tunneköyhyyttä, välinpitämättömyyttä, tai sitä että saattaisi olla mahdollisesti lapsiaan laiminlyövä, pahoinpitelevä ihmishirviö
Itse olen adpotoitu, ja vaikka kuinka olen (adoptio) vanhempieni hartaasti toivoma, rakastama ja hyvin kasvattama, enkä koskaan ole kokenut minkäänlaista tarvetta tai mielenkiintoa selvittää ns alkuperääni, niin se lienee yksi syy siihen että olen vela.
En OIKEASTI tiedä ehkä kuka olen, mistä tulen, miten voisin sitten kasvattaa lapsia ? Olen aina pitänyt lapsista, ja ollut useita jaksoja mm päiväkodissa sijaisena, jossa olen saanut positiivista palautetta nimenomaan siitä, kuinka hyvin tulen toimeen ja pärjään nimenomaan nk erityislasten kanssa.
Erittäin painava syy itselleni olla lisääntymättä on ympäristön ja Maapallon tila. Tätä mieltä olen itse ollut 18 vuotiaasta asti, joidenkin mielestä ehkä naiivistikin.
Toisaalta olen ajatellut että toivottavasti minä(kin ) olisin tässä asiassa väärässä, mutta ei se ihan siltä näytä. Nyt kun joku varmaan kommentoi , että kyllä sitten tajuan kun kasvan oikeasti aikuiseksi, niin voin kertoa että olen kahden vuoden päästä 50v 😉 ( toki voitaneen argumentoida että en ole koskaan kasvanut aikuiseksi mutta se onkin sitten toinen juttu ) .
Minun lapsettomuudellani ei ole mitään tekemistä ”vttumaisuuden ” tunneköyhyyden tai itsekkyyden kanssa. Näin väitän.
Syyt ovat itse kullakin monisyiset ja kirjavat, eivät selitettävissä kovinkaan yksinkertaisesti.
Aika samanlaisia ajatuksia kun minulla, haluan lapsia mutta ei sovi kuvaan, järjellä ajattelen siksi en aio hankkia lapsia. Olen nyt 21 v. Pikkusiskoni sairaus on vakava ja etenevää sorttia ja sitoo vanhempiani ja muita läheisiä. Aion olla paras mahdollinen apu jo olemassa oleville läheisilleni. Itsekästä olisi hankkia lapsi vain koska haluan, se olisi pois ajasta siskoni kanssa.
Erinomainen teksti!
Mielestäni lapsia ei hankita, niitä saadaan. Ja valitettavasti kaikki niitä haluavat eivät myöskään syystä tai toisesta voi saada. En siitä huolimatta koe että minun pitäisi olla pahoillani tai kantaa syyllisyyttä siitä, että olen vapaaehtoisesti lapseton. Ei se sitä tarkoita että olen lastenvihaaja tai en osaa olla lasten kanssa (kuten moni tuntuu ajattelevan) en vain halua omia lapsia. Eniten raivostuttaa kommentit siitä, kuinka tyhjää ja sisällötöntä elämä kuulemma on ilman lapsia.
En jaksa ymmärtää, miksi lähimmäisten ratkaisut oman elämänsä suhteen kiinnostavat ympäristöä niin paljon, että oma mielipide on pakko ilmaista asiaan kuin asiaan. Minusta omien näkemysten tyrkyttäminen on aina huonoa käytöstä. Eri asia sitten, jos sitä kysytään. Silloinkin tulisi muistaa, että oma näkemys ei ole absoluuttinen totuus, ainoastaan oma näkemys.
Minusta sananvapaus ja yleinen vapaampi ilmapiiri ovat tehneet meistä moraalittomia, niin murheellista kuin se onkin. Hillitty käytös tulkitaan hyssyttelyksi ja pään pensaaseen painamiseksi. Jokin mielipide on pakko olla, eikä riitä, jos toteat asiassa olevan niin monta puolta, ettei mielipiteen muodostaminen ole kovin helppoa. Myös ikävä suorapuheisuus koetaan arvostettavampana piirteenä, kuin saman asian muotoileminen fiksusti ja toista kunnioittavaksi.
Kiitos tästä! Eniten satuttaa muiden ihmisten automaattinen tuomitseminen, minkä takia omakin päätös on aika tarkoin varjeltu salaisuus. Hyväkin ystävä saattaa hetkeksi pysähtyä, tuijottaa epäuskoisena ja yrittää sen jälkeen muuttaa mieltäsi. Mutta kun ei se ole mikään mielipide tai huvista tehty päätös.
Itse olen tiennyt palosammuttimen kokoisesta, että jään lapsettomaksi. Ei sillä ole mitään tekemistä omien menohalujen kanssa. Kyllähän lapsenkin kanssa eletään ja koetaan, enkä minä loppuunsa elämältä ihmeitä odota.
Kuitenkin mitä vanhemmaksi käyn, sitä vähemmän voin edes kuvitella sitä. Itse asiassa ajatus raskaaksi tulemisesta on ahdistavin pelko, joka minulla on. Ehkä minulta puuttuu jotain, ehkä se on traumoja.
Mutta en minä silti mitenkään lapsia vihaa tai ole mitenkään kylmä ihminen. Itse asiassa työskentelen nuorten parissa ja kasvavien sukupolvien oikeudet ovat hyvinkin lähellä sydäntäni. Ja odotan kyllä sitä aikaa kun oma veli saa lapsensa. Perhe on minulle tärkeä arvo – minulle se on vain omaa talouttani laajempi käsite. Olen myös hyvin lämpimässä, rakastavassa ja turvallisessa parisuhteessa.
Miehelläni on ihan samat ajatukset, mutta ei niitä kukaan ihmettele. Tottahan nyt viriili mies haluaa mennä ja kokeilla. Se olisi minun tehtäväni lassota hänet ja ankkuroida paikalleen napanuoralla.
Jokseenkin hassua on myös se, että minut katsotaan kyllä täysin päteväksi hankkimaan vaikka liuta lapsia, mutta silti en ilmeisesti ole riittävän itsetietoinen tekemään päätöstä, että en halua lapsia. Sterilisaatio edes omakustanteisena ei tule olemaan minulle vaihtoehto vielä vuosiin. Siitäkin huolimatta, että erittäin harva lapsettomuuttaan jää katumaan.
Mutta nyt olen alkanut myös miettiä munasolujen luovuttamista. Jos minulla toimivia soluja on, niin voisihan ne ihan hyvin antaa sellaiselle, jolla niitä ei ole. Omat kokemukseni kun on saanut miettimään sitä, kuinka kamalaa mahtaa olla sellaisella pariskunnalla, joka oikeasti kipeästi haluavat sen perheen. Joka ikisessä kissan ristiäisissä kun saa edelleenkin raportoida oman kohdun kuulumiset.
Lupautuisin vetäytymään eläkepäivinäni yksin metsään kuolemaan hiljaa pois, jos se saisi muut lopettamaan elämäni äimistelyn. Mutta eipä se taida niin mennä.
Aamen! Niin satakymmenenprosenttisesti samaa mieltä. Loistava kirjoitus!!!
Ja onhan täällä meitä yksineläviä, jotka haluaisivat vakaan parisuhteen ja lapsia jo nuorina, mutta kun ei vaan ”sitä oikeeta” meinaa löytyä rinnalle, tai ainakaan pysymään siinä. Ainakaan minulle yksineläminen ei ole tietoinen valinta muuten kuin etten halua olla huonossa parisuhteessa. Ja niistä ajoista, kun päätös parisuhteen tms. loppumisesta on ollut minun tekemä, on jo aikaa.