Lukijoiden kokemuksia puolisonsa muuttumisesta. Koottu kommenteista joita olen saanut.
Tarina 1.
”Kyllä ihminen vaan voi muuttua. Itse valitsin miehen, jonka kanssa yhdessä touhuttiin kaikki kotiaskareet vuosikaudet, vaan annas olla kun tuli lapsia, mies ei osallistunut enää lainkaan kotiaskareisiin. Yhdessä oltiin kuitenkin melkein kymmenen vuotta ennen lapsia, niin ihan en tätä osannut arvata, eikä kristallipalloakaan ollut. No eipä sillä enää niin väliä, erosta on jo useampi vuosi.”
Tarina 2.
”Minä uskoin, että mieheni muuttuisi sen jälkeen, kun hänestä tulisi yhteisen lapsemme isä. Ennen raskauttani mieheni ei tehnyt käytännössä mitään kotiin liittyvää työtä. Itseäni voin toki peiliin katsoa, kun mahdollistin. Raskaana ollessani sain hänet pakon edessä toimimaan niissä hetkissä, kun minulla oli voimakasta pahoinvointia. Ei hänellä ollut vaihtoehtoa. Pahan olon laannuttua, hän jälleen taantui tekemättömäksi. Eikä uskoni siihen, että lapsen tultua hän muuttuisi, toteutunut. Ei edes toiveesta ja väsymyksestäni huolimatta. Erosin lapsemme oltua vuoden ikäinen. Nyt minulla on puoliso, jolle osallistuminen on itsestäänselvyys.”
Tarina 3.
”Kyllä minä oikeasti ajattelin, että voisin rakkaudellani raitistaa mieheni. Hän joi paljon silloin, kun tapasimme ja jatkoi sitä sen jälkeenkin. Järkytyin siitä, että muuttaessamme yhteen, hänen juomisensa vain kiihtyi. Pitkään tilanne hävetti minua, mutta lopulta minulla ei ollut vaihtoehtoa kuin luopua ajatuksesta hänen muuttamiseen. Helppoa se ei ole ollut.”
Mun tarina: kun se mies itse sanoo että tarvitsee vaan parisuhteen niin hän saa elämänsä kuntoon. Sitten on jokin syy olla kunnollinen, sitten hän on aina hoitanut laskut ajallaan ja juo vähemmän. Puolustuksekseni sanon että olin 21-vuotias ja ihmissuhteissa erittäin kokematon ja halusin vaan auttaa ja miellyttää. Pari vuotta sitä muutosta odottelin, huomasin olevani kolmekymppisen miehen äitihahmo joka huolehtii ja patistaa kouluun aamulla ettei taas katkea tuet ja loppuis joskus ne perintätoimiston kirjeet.
Ja sitten olin aivan hirveä julmuri kun hänestä erosin ja sähköt meni ja asunto meni ja kaikki meni kun hän oli niin ahdistunut kun oli taas yksin enkä välittänyt edes hänen itsemurhilla uhkailuistaan. Yhteiset kaveritkin lopulta kyllästyi ja palasivat minunkin ystäviksini, vissiin kävi selväksi etten ollutkaan ihan niin paha mitä hän minusta väitti. Onneksi hän sai baarista uusia kavereita, eiku…
Toisaalta oon onnellinen että törmäsin häneen jo noinkin nuorena. On osannut hieman tarkkailla niitä kuuluisia varoitusmerkkejä. Tai sitten kyynistyin liian varhain, tiedä häntä. Olemme edelleen väleissä, hän ei ole muuttunut yli kymmenessä vuodessa lainkaan, aina löytyy joku hoivaamaan krapulaista päätä ja muistuttamaan laskujen maksusta. Kun ei vaan oo pakko niin mitäs sitä muuttumaan, kai?