Hän tiesi tarkasti, että mitä hänen vanhempansa halusivat.
Hän kuunteli tarkalla korvalla, että mitä ympäristö häneltä halusi.
Hän pyrki tekemään sen, mitä hänen esimiehensä halusi.
Myöhemmin hän joka ikinen päivä vastasi lastensa tarpeisiin.
Siinä samalla hän kysyi että mitä hänen puolisonsa halusi.
Hän tiesi koko ajan mitä ihmiset häneltä halusivat.
Vaan eräänä arkisena iltapäivänä hän istui terapeuttinsa kanssa terapiahuoneessa ja terapeutti kysyi häneltä yhden ainoan kysymyksen,
MITÄ SINÄ ITSE HALUAT?
Hiljaisuus .
Hän ei osannutkaan vastata esitettyyn kysymykseen. Kukaan ei ollut kysynyt sitä koskaan häneltä. Eikä siinä mitään. Itse se kysymys on itseltään kysyttävä. Jo hyvissä ajoin.
Mitä sinä itse haluat?
Niin. Hyvä kysymys .
Lamaantuminen kesti jonkin aikaa. Kunnes hän osasi vastata kysymykseen. Tai oikeammin, kunnes hän uskalsi vastata kysymykseen ja olla itselle rehellinen ensimmäistä kertaa elämässään.
Kysymykseen vastattuaan hän alkoi tehdä sitä, mitä jokaisen tässä elämässä pitäisi tehdä. Elää oman näköistä elämää.
Muutoksia se vaati. Rajuja ratkaisuja. Ihmisten sylkykuppina olemista. Tietenkin niin, sillä ihmisten edessä, jotka eivät koskaan ole vastanneet itse kysymykseen, että mitä sinä itse haluat, niin ihminen, joka on uskaltanut vastata siihen kysymykseen, saa osakseen vihaa ja tuomitsemista.
Vähät siitä, hän ajatteli ja ryhtyi elämään sitä elämää kuin mikä oli hänelle vastaus kysymykseen.
Sen pituinen se.
Itseasiassa tämä alkaa jo lapsuudessa. Jos lapsen rajoja ei kunnioiteta, ei lapsi myöhemmin osaa arvostaa omaa tilaansa, eikä välttämättä osaa myöskään vastata kysymykseen mitä haluaa.
Testaa – kun olet nostamassa lastasi syöttötuolista pois, kysytkö häneltä ensin haluatko jo pois ja odotat että hän nostaa kädet ylös myöntymisen merkiksi vai nostatko hänet pois kysymättä mitään. Siitä se lähtee, vauvasta ja taaperosta, kysytään hän haluaa.