Lukija kirjoittaa kommentissaan:
”Minä olen kahdeksan vuoden ajan tehnyt kaiken arjessa ja siivonnut puolisoni jälkiä, joka ei edes omia sotkujaan siivoa.”
Bloggari ääneen pohtii:
Miksi pitää niinkin monta vuotta siivota puolisonsa jälkiä, jos sitä ei selkeästi tee vapaaehtoisesti ja siksi, että niin haluaa tehdä. Kahdeksan vuotta on pitkä aika kokea olevansa tasa-arvottomassa asemassa parisuhteessaan. Miksi puoliso, jonka jäljet joka ikinen kerta siivotaan, muuttaisi käyttäytymistään, koska on huomannut jo kahdeksan vuoden ajan palvelun pelaavan, niin kukapa sitä saavutetuista eduista tinkisi. Ei kai juoppokaan lopeta juomistaan sillä, että hänelle käy ostamassa kassillisen viinaa.
Bloggari jatkaa ääneen pohtimistaan:
Ei se ole niin yksinkertaista vain erota. Minulle usein vastataan. Ymmärrän tämän hyvin, jos taustalla on pelkoa, uhkailua ja väkivaltaa. Mutta jos ei ole, niin mikä siitä sitten tekee niin vaikean asian, jopa niin vaikean asian, että siivoaa kahdeksatta vuotta, kirjoitusasusta päätellen erittäin katkeroituneena parisuhteessaan ja tulee jatkamaan seuraavatkin kahdeksan vuotta, muuttuen lopulta pelkäksi syvästi katkeroiduksi kuvaksi itsestään, joka negatiivisuudellaan ajaa jokaisen ihmisen viereltään pois.
Seuraavaksi bloggari jatkaa asialla, jota on vaikea ihmisten kuulla:
Ei se ole laiskan puolison syy, että sinä jatkat omaa käyttäytymistäsi ja toimit perheesi kodinkoneena ja palvelijana. Jos kukaan ei pidä asetta ohimollasi ja uhkaile sinua, niin sinun ei olisi pakko siivota puolisosi jälkiä. Mitä pelkäät, että tapahtuu, jos lakkaatkin siivoamasta puolisosi jälkiä? Uhriaseman ottamiseen liittyy sellainen riski, että siihen jää koukkuun, koska parhaimmillaan saa osakseen huomiota, jota muuten ei saisi. Sättimällä puolisoaan saa hetkellisen huomionsa. Tulee näkyväksi.
Loppuun bloggari luettelee jälleen kerran parisuhdeteesejänsä:
Kyllä kai se kuitenkin on niin, että jokainen on vastuussa omasta parisuhdeonnellisuudestaan. Korostus sanalla vastuu. Sitä vastuuta ei voi sysätä kenenkään muun harteille. Jos on valmis vielä kahdeksannenkin huonon parisuhdevuoden jälkeen jatkamaan seuraavat kahdeksan vuotta huonossa parisuhteessaan, asettamatta edes ehtoja parisuhteelleen ja puolisolleen, niin siinä tapauksessa pitää ottaa vastuu valinnastaan ja kääntää sättivä ja syyttävä sormi kelvottomasta puolisostaan kohti itseään. Sillä sinä itse olet valinnan tehnyt ja sen valinnan takana on kyettävä seisomaan. Olisi voinut valita toisiakin vaihtoehtoja.
Sinä itse valitsit jatkaa kelvottoman puolison kanssa. Turha siitä valinnasta on maailmaa syyttää.
Ihan viimeiseksi bloggarin on vielä päästävä kerran ääneen:
Parisuhde ei ole mikään pakkotoiminto eikä vankila. Se ei ole elämää isompi asia. Elämää isompi asia on oma hyvinvointi. Parhaimmillaan parisuhde tuo hyvinvointiin merkittävän ja ihanan lisän, mutta pahimmillaan kroonisen katkeruuden, vitutuksen ja ennenaikaisen elämänilon sammumisen.
Kuten lähes kaikessa muussakin elämässä tapahtuvassa, tuohon loppukaneettiinkin liittyy ihmisen oma valinta.
Ja vastuu omasta valinnasta.