”Olen saanut ajatukseni ja ihmissuhteeni muutamassa kuukaudessa enemmän solmuun kuin koko reilun kolmekymmenvuotisen elämäni aikana.
Tai en toki parissa kuukaudessa alusta loppuun, mutta parin viimeiseksi eletyn kuukauden aikana tilanteet ovat kärjistyneet.
Tietenkään auvoa onnea ei elämä tai eletyt vuodet ole olleet tähänkään asti ja ajatuksia sekä itsetutkiskelua, mutta myös pohdintoja elämän suurten kysymysten äärellä on ollut jo pitkään.
Olen pohtinut jo kauemmin mitä elämältäni ja parisuhteeltani toivon, kauan ennen kuin mitään alkoi konkreettisesti tapahtua.
Nämä ajatukset ovat ikään kuin kiellettyinä ja mielestä pois työnnettyinä olleet mielessä kuitenkin, vaikka olin kauan tyhjyyteen ja arkeen orientoitunut ja ehkä vähän laput silmilläkin kulkeva parisuhdezombie, joka ei kyennyt näkemään omaa piha-aitaa pidemmälle, vaan suoritti elämää, suoritti parisuhdetta.
Olin sokeutunut monille mieltä painaville asioille sekä ongelmille ja jäänyt tasapaksun ja tahdottoman, itsestäänselvän helpoksikin kutsutun elämän alle.
Kunnes sitten tapasin ihmisen, jonka kanssa petin puolisoani useamman kerran. Pettäminen ei ollut pelkkää seksiä vaan pettämistä monella eri tavalla. Ihastuin suuresti ja suurella tunteella. Kaikki oli vastapainoa välinpitämättömälle ja itsestään selvälle kotielämälle, mutta yhtäkkiä sain kaiken sen, mistä koin jääneeni paitsi liian pitkäksi aikaa.
Siitä ensimmäisestä hetkestä alkaen olen alkanut mielessäni työstämään eroa ja alkanut pohtimaan asioita uudenlaisin silmin.
Olen tehnyt erotyötä ja päätöstä omassa päässäni todella paljon. Toki olen asiasta ja suhteemme ongelmista puhunut myös puolisoni kanssa ennen tätä, ja paljon on puhuttu ja puhutaan edelleen nyt ”jälkikäteen”, vaikken koe vieläkään keskustelujen tuoneen mitään parempaa tai uutta perspektiiviä suhteeseemme.
Kaikki on kärjistynyt yhteen suureen sumppuun ja riitelyyn, emmekä ole pässeet edes keskustelujen tasolla enää samalle levelille kuin aikaisemmin.
Pettämisestä en ole kertonut, en siksi, koska en koe sen olevan avainasemassa suhteemme loppusuoralle, vaan pikemminkin silmienavaaja itselleni ja sille kaikelle, mistä olen tahtomattani hiljalleen luopunut tyytymällä elämään nykyistä elämää.
Henkisesti olen erotyön maaliviivalla omassa päässäni. Tiedän, mikä päätökseni on tai tulee olemaan. Kaipaamme elämältä erilaista sisältöä ja erilaista elämänrytmiä. Olemme oikeastaan hyvin erilaisia ihmisiä nykyään, tai niin minä asiat koen. Huomaan, ettei yhdessä oleminen tunnu enää siltä, miltä sen pitäisi. Se ei tunnu juuri miltään.
Varmasti omalla ihastumisellani toiseen on vaikutusta omiin ajatuksiini, vaikka kolmas osapuoli ei kuvioon enää kuulukaan. Moni pieni ongelma komppaa isompia ja kokonaiskuva esiintyy jonakin isona mustana möykkynä parisuhteemme sisällä ja tulevaisuuden toiveiden eroavaisuudella.
Olen päättänyt erota. Siitä huolimatta, että joudun haaskaksi ja pahamaineiseksi jättäjäksi. En vain tiedä mikä on oikea hetki sanoa viimeiset sanat, vai onko sitä oikeaa hetkeä? Olenko yrittänyt itse riittävästi. Lopulta niiden sanojen jälkeen alkaa enää käytännön asioiden järjestely ja niitä kyllä riittää. Minäkin kun kaipaisin voimia tähän kaikkeen, vaikka tulenkin olemaan se paska, ”jättäjäksikin” kutsuttu.
Olen yrittänyt jo asennoitua siihen, että toisten mielestä aina luovutin liian helposti enkä kääntänyt kaikkia kortteja. En antanut uutta mahdollisuutta tai mahdollisuutta tehdä enemmän ja kovemmin työtä siihen, että suhteemme voisi vielä eheytyä. Lopulta muiden mielipiteillä ei ole merkitystä. Parisuhteen ulkopuolelta kun on usein vaikea nähdä kaikkea. Ulkopuolelta sitä elämää, mitä kaksi ihmistä yhdessä elävät. Elämä ja parisuhde kun voi ulospäin näyttää siltä auvolta onnelta, vaikka neljän seinän sisällä asuisi kaksi yksinäistä ja onnetonta ihmistä.
Olen kuitenkin päättänyt kaikesta huolimatta olla rohkea, meni syteen tai saveen, sillä ikävä kyllä meillä on vain tämä yksi elämä. Ennemmin olen päättänyt erota vähän liian aikaisin kuin aivan liian myöhään, sillä en halua katkeroitua, saati tyytyä elämään onnettomana loppuelämäni vain sen vuoksi, että noudattaisin vain vanhan kansan ohjetta tavoittelemalla pitkää ja loppuelämän kestävää avioliittoa tai ihmissuhdetta. En myöskään halua viedä aikaa toiselta, vaan haluan antaa myös hänelle elää onnellisempaa elämää, vaikkei ajatus erosta toista osapuolta tässä kohtaa tyydytäkään. Minulle tunne on puhunut aina kovemmalla äänellä kuin järki.
Ja siitä aion pitää kiinni.”
Hyvä sinä ❤️. Kaksi kertaa elämässäni olen seisonut noilla portailla, valmiina astumaan tuntemattomaan, molemmilla kerroilla se on kannattanut. Itse en ollut kumppania päätynyt pettämään, vaikka kerran sitä harkitsin, mutta silti sanon, olet tekemässä oikein, ei kaikkea tarvitse kertoa. Miksi satuttaa kumppania tällä tiedolla, siinä saa vain oman omatunnon puhtaaksi, mutta toiselle iskun päin naamaa. Kerran eräs psykologi kirjoitti, että sillä ei ole mitään väliä miten ero on tapahtunut ja mitä suhteessa on tapahtunut, tärkeintä on se, miten kerrot toiselle , että jätät hänet. Yksityiskohdat loukkaa toista valtavasti, joten kaikkea ei tarvitse, eikä pidä kertoa. Ainoastaan suhteen kannalta oleelliset asiat. Hyvin hoidettu ero eroa haluavan puolelta auttaa toista pääsemään nopeammin yli asiasta. Kaiken oksentaminen taas ihan jotain muuta. Onnea elämääsi ❤️
Kuvvaat minun elämääni, sillä erolla, että ole ollut tässä suhteessa puolet enemmän aikaa kun sinä. Yksin olen suhteessa, en tiedä uskallanko lähteä mukaan elämään ja tässä tunnen, että kuolen tyhjyyteen….Ei puhuta eikä pussata ja itsesäälissä kierreskelen ja vellon edelleen.
Onko onneton kaksinaisuus parempi kun yksinäinen vanhuus?
En halua identiteettiäni perustuvan työhööni enkä toivo yksinäisyyttä, sitä on jo tarpeeksi tässä suhteessani. Kuka olen ilman miestäni, kuka hän on? Miksi en voi olla tyytyväinen keskinkertaisuuteen, miksi toivoisin sukkien rullaavaan? Oi päätös ja rohkeus, odotan sinua.
Ihan kuin olisin kirjoittanut tämän tekstin! Sillä erolla etten ole pettänyt, ainakaan vielä… Ihastunut toiseen kylläkin olen ollut jo jonkin aikaa, ihmiseen työn kautta. Ja tunne taitaa olla molemminpuolista.
Mieheni kanssa on ollut vaikeaa jo monta vuotta, keskusteluja on käyty mutta mikään ei muutu, tunteeni eivät muutu, rakkaus häntä kohtaan on loppunut. Äskettäin nostin asian esille ja sanoin etten pysty tähän enää, haluan lähteä. Mutta hän vaan haluaisi yrittää, yrittää ja yrittää. Olin jo päätökseni tehnyt ennen keskustelua mutta nyt olen ihan jumissa tämän asian kanssa, tuntuu että tässä on jo vuosia yritetty kun ollaan kuitenkin yhdessä oltu vaikkakin ilman MITÄÄN läheisyyttä, ihan vaan kämppiksenä. Milloin voi sanoa että on yrittänyt jo tarpeeksi??? Kun minusta tuntuu ettei tämä mihinkään enää muutu vaikka tähän taas jäisi ja taas menisi puoli vuotta, vuosi, kaksi…