Vituttaa, kun on saanut monia vuosia siivota miehen sotkuja kotoaan. Ei hän saa edes roskia vietyä roskakoriin, vaan jättää ne pöydälle, josta minun pitää viedä ne roskakoriin.
Siinäpä aloitus tälle tekstille.
Varmasti vituttaa toimia puolison henkilökohtaisena roskakuskina ja palkattomana siivoajana. Se on hyvin ymmärrettävää. Se, mikä ei ole ymmärrettävää on se, että sama asia on toistunut jo vuosia.
On olemassa yksi selittävä sana ja se on mahdollistaminen.
Mahdollistaminen tarkoittaa lyhyesti sitä, että pitää yllä vallitsevaa tilannetta. Tässä tapauksessa vitutuksesta ja epätasa-arvoisesta asemasta huolimatta vie joka ikinen kerta puolison jättämät roskat tai likaiset astiat niille kuuluville paikoille. Tämä jatkuu hamaan loppuun asti, jos sen antaa jatkua. Kun mitään ei muuta, niin mikään ei muutu. Miksi ihmeessä ihminen, joka jättää roskat toisen ihmisen vietäväksi lopettaisi laiskuutensa, kun hän joka kerta huomaa, että homma toimii niin, että lopulta puoliso vie. Ei ihminen saavutetuista eduista tingi. Varsinkaan tuonkaltainen ihminen, jota lienee passattu lapsuudesta lähtien.
Suuri kysymys kuuluu, että miksi ihmeessä mahdollistaminen jatkuu? Miksi ihminen ei aseta puolisolleen rajoja? Miksi ihminen ei vaadi enemmän? Ennen kaikkea, miksi helvetissä toimia roskakuskina ja palkattomana siivoajana vuodesta toiseen?
Vastaus ei ole, että sitten ne jäävät siihen loppuelämäksi. Jos aikuinen ihminen ei ole oppinut siivoamaan omia jälkiään, niin sitten aikuisen ihmisen on opeteltava taito. Jos aikuinen ihminen ei ole valmis opettelemaan taitoa, vaan olettaa, että puoliso hoitaa, niin sellaisen aikuisen ihmisen voi huoletta heittää toiseen parisuhteeseen, jossa hän pääsee seuraavan kotihengettären palveltavaksi. Jos tarpeeksi moni lopettaa passaamasta ihmistä, niin hänen on pakko toimia itse tai jos hän ei vielä silloinkaan opi, niin jääköön yksin ja hukkukoon jätteisiinsä.
Minä en vain joka kerta jaksa ymmärtää sitä, että asian annetaan jatkua vuodesta toiseen. Se on ihan ookoo, jos sen tekee omasta vapaasta tahdostaan ja haluaa olla valitsemassaan roolissa, mutta kun iso osa saamistani kommenteista huokuu jotain aivan muuta kuin iloa omasta valinnastaan. Sanon tämän nyt voimakkaasti, sitten pitää vain perkele toimia eikä ihmetellä. Omaa kuoppaansa siinä kaivaa, jos mitään ei ole valmis omasta käyttäytymisestään muuttaa. Jos valitsee kerta toisensa jälkeen sen, että siivoaa puolisonsa sotkuja, niin se on valinta. Se on sitten melko turhaa valittaa jälkikäteen.
Elämä on valinta. Parisuhde on valinta. Puoliso on valinta. Ja vaikka se kuinka tuntuisi pahalta itselle myöntää, niin sitten niiden valintojen kanssa pitää elää ja jos ei ole valintaansa tyytyväinen, niin ihan jokainen aamu on uusi mahdollisuus valita toisin. Nyt vähän itsekkyyttä tähän toimintaan ja elämään! Koska pian te kuulostatte siltä elämän katkeroittamalta ihmiseltä, jolta ette halua kuulostaa ja jota kukaan toinen ihminen ei jaksa kuunnella.
Jos puolison käyttäytyminen vituttaa, niin se käyttäytyminen ei parane sillä, että siitä valittaa ympäri maailman, vaan se muuttuu sillä, että toimii itse toisin. Tässä tapauksessa jättää sotkut siivoamatta ja jos sotkut eivät senkään jälkeen siivoudu puolison itsensä toimesta, niin mitä sellaisella puolisolla ja parisuhteella tekee, joka lähtökohtaisesti aiheuttaa vain harmia ja vitutusta.
Mitä?