”Minua harmittaa. Tuntuu kuin olisin jotenkin viallinen, kun olen ollut pitkään naimisissa saman ihmisen kanssa ja vieläpä onnellinen tässä suhteessa. Monesta paikasta saa lukea, ainakin rivienvälistä, että minun ei pitäisi olla onnellinen, tai ei ole mahdollista olla onnellinen. Olen vain tyytynyt johonkin minulle sopimattomaan, enkä ymmärrä edes voivani huonosti. Pitkät avioliitot eivät ole tässä Tinder-ajassa kovin mediaseksikkäitä. Aivan kuin olisin vanhoillinen entisten sukupolvien toisintaja, joka ottaa vastaan parisuhteen arvot annettuna. Arvot, jotka eivät tähän aikaan enää sovi.
Kaksi viimeistä lausetta on melkein suora kopio tälle blogisivustolle kirjoitetusta blogista. Blogi, joka on hyvin moderni ja silmiä avaava, mutta jossa ei ole usein annettu positiivista ääntä meille vuosikymmeniä parisuhteessa olleille ja pitkiä parisuhteita arvostaville. Tai kyllä minä arvostuksen meitäkin kohtaan täältä löydän ja olen samaa mieltä bloggarin kanssa siitä, että huonossa ja toimimattomassa parisuhteessa ei tietenkään kenenkään pidä olla, mutta harvoin ääneen pääsee meitä, joille pitkä parisuhde ei ole pelkää tavanvuoksi yhdessä olemista ja pakkopullaa.
Minä haluan antaa äänen meille mediaseksittömille aviopareille.
En pidä sanasta perinteinen, koska ihmisillä on omat perinteensä. Käytän sitä silti tarinassani. Koen eläväni perinteisessä parisuhteessa. Siinä tyttö ja poika ovat tavanneet nuorena. Meidän tapauksessamme poika oli 18 ja minä olin 16. Tuosta ihastumisesta tulee huomenna täyteen 25 vuotta. Aiomme juhlistaa päivää syömällä lastemme kanssa hillomunkkeja. Miksi hillomunkkeja? Siksi, koska olin ostamassa niitä kaupasta 25 vuotta sitten perheemme mökkipaikkakuntamme kyläkaupasta, jossa myyjänä oli kesätöissä poika, johon päätä pahkaa ihastuin.
Vieläkin olen ihastunut häneen. Tietenkin ihastuminen muuttui ensin rakastumiseksi ja sen jälkeen rakastamiseksi. Meidän 25 vuoden ajanjakoon kuuluu yksi kolmen vuoden ajanjakso, jolloin olisimme voineet erota hyvästä syystä montakin kertaa. Jokin voima piti meitä yhdessä ja onneksi piti. Minulla on maailman ihanin puoliso. Minun silmissäni hän on yhä kyläkaupan kassalla seisova pisamanaamainen poika, joka katsoi syvälle silmiin sanottuaan minulle hillomunkkien hinnan.
Ymmärrän hyvin sen, että monen parin ensirakkaus ei kestä loputtomiin. Mekin olemme alkaneet seurustella hyvin nuorena. Emme me tuossa hetkessä voineet tietää, että mihin suuntaan lähdemme myöhemmin kasvamaan. Meillä on käynyt satumainen tuuri, koska olemme kasvaneet samaan suuntaan. Siksi minä en halua olla yksi heistä, jotka kovaan ääneen tuomitsee tai kritisoi pareja, joiden parisuhde ei kestä niin kuin meidän on kestänyt. Kaikilla ei käy samanlainen tuuri kuin meillä on käynyt, jossa kaksi ihmistä tuntuu olevan toisilleen. Se on kuitenkin mahdollista. Siksi haluan tämän tarinani jakaa.
Eikä meidän suhteemme ole ollut yhtä rakkaudellista ilotulitusta koko ajan. Olemme saaneet kolme lasta. Kokeneet yhden konkurssin. Joutuneet käymään syöpädiagnoosin ja hoidot lävitse ja viettäneet monta ahdistavaa iltaa sen kysymyksen äärellä, että jaksammeko me yhdessä tämän vai olisiko tämä jopa helpompaa erillämme. Kaikki eivät selviä, mutta en koe, että me olisimme jotenkin vahvempia kuin muut. Ehkä meillä on ollut tarpeeksi rakkautta toisiamme kohtaan, että olemme selvinneet. Toiset tekevät omat ratkaisunsa ja se on heidän asiansa. En koe olevani parempi parisuhteessa ja rakkaudessa kuin hekään, jotka joutuvat elämässään kokemaan avioeron.
Olen varma siitä, että miksi tämä on jatkunut ja jatkuu hamaan loppuun saakka, on se loppu sitten milloin tahansa. Vaikka olemme kasvaneet samaan suuntaan ja meillä on pääosin sama arvomaailma, niin persoonina olemme aivan erilaisia. Minä pikkutarkka stressaaja ja mieheni suurpiirteinen haahuilija. Tietenkin on hetkiä, jolloin piirteemme saa toisemme raivon valtaan, mutta silti me kunnioitamme ja arvostamme toisen persoonallisuutta ja annamme niille molemmille tarvittavan tilan hengittää. En minä voisi hänen persoonallisuuttaan muuttaa, enkä edes halua. Olen rakastunut hänen haahuilevaan persoonaan, vaikka se minua pikkutarkkana stressiperseenä häiritseekin toisinaan.
Huomenna syömme yhdessä hillomunkkeja ja juomme sen kanssa omenalimonadia. Jälkimmäinen lasten toiveesta. Nuorimmainen lapsistamme haluaa leikkiä kauppaleikkiä, jossa hänen isänsä istuu kaupassa myyjänä ja lapsi itse haluaa esittää minua, joka menee kauppaan ja rakastuu häneen. Miten voisin häntä kieltää leikkimästä tuota leikkiä.
Olemmehan leikkineet mieheni kanssa tätä parisuhdeleikkiämme jo 25 vuoden ajan. Kyllä sitä voi leikiksi kutsua, koska sitä sen pitää olla. En voisi keksiä parempaa tapaa viettää rakkauden 25 vuotispäivää kuin syömällä hillomunkkia niin, että yrittää olla nuolematta sokeria suupielistä välillä. Ehkä illalla lasten mentyä nukkumaan olemme toistemme sylissä ja rakastelemme. Ehkä. Ei se pakollista ole. Rakastamme siitä huolimatta.
Ajattelen, että tästä hetkestä jopa ikuisuuteen.”
Aivan ihana tarina. Siinä ei syyllistetty eronneita eikä sorruttu itsekehuun, kerrottiin rehellisesti ettei aina ole ollut helppoa, mutta että rakkaus kantaa… Aion luetuttaa tarinan avomiehelläni; on varmasti kanssani samaa mieltä! Kiitos kirjoittajalle! 🙂
Ihana teksti. Jatkakaa samaan malliin, sillä lailla kuten nytkin, omalla laillanne 🙂 Me myös mieheni kanssa ollaan oltu nyt 26 v yhdessä. Toinen aikoinaan 18v ja toinen 15v. 3 ihanaa jo aikuista lasta. On ollut ylämäkeä alamäkeä välimäkea ja ihan tasaistakin. Meille on sanottu ettei liittomme tule kestämään kun niin nuorena mentiin yksiin. No tässä nyt kuitenkin, vielä ainakin samaan suuntaan hiippaillaan ja ollaan ihan tyytyväisiä ja jopa onnellisia elämässämme 🙂 tsempit kaikille ikään, sukupuoleen tai parisuhteeseen katsomatta. Eläkää niin että itsestänne hyvältä tuntuu 💕
Olin juuri kaivannut tällaista tarinaa tässä blogissa! Kiitos siitä 🙂 Olen nyt 35-vuotias nainen ja ollut yhdessä mieheni kanssa 15 vuotta. Aivan liian kauan siis – joidenkin mielestä! Saan usein katsella jotakin ihmeellistä kulma karvojen kohottelua, kun tapaan uusia ikäisiäni ihmisiä ja kerron parisuhteemme keston. Ajatellaan, että olen tyytynyt johonkin paskaan tottumuksesta. Ja kun tähän päälle tulee vielä tieto, että mieheni ei ole esim. juristi, vaan tekee ihan vaan perusduuneja, niin aletaan jopa vihjailemaan, että kyllä mulle korkeasti koulutetulle viehättävällä naiselle olisi ”parempaakin tarjolla”. Ottaa todella pahasti päähän nämä asenteet. Ihan kuten tässäkin tarinassa oli, myös me ollaan satuttu kasvamaan samaan suuntaan ja meillä on oikeasti hauskaa yhdessä. En ole tyytynyt mihinkään. Tätä kutsutaan rakkaudeksi.
Alkaa itkettää luettuani tämän tekstin. Kuinka olette erilaisia ja silti rakastatte toisianne. Kuinka erilainen tilanteeni on, kun olet itse se haahuilija persoona ja kuinka oma puolisoni ei sitä voi sietää. Olen itse siinä pisteessä, että ero on lähellä, helppoa se ei ole, en haluaisi näin tapahtuvan. En näe enää muuta vaihtoehtoa, sillä olemme aivan liian erilaisia eikä toinen osapuoli osaa sulattaa minun ominaisuuksiani niin että voisimme yhdessä elää. Olen elänyt, ja nähnyt, tämä ei ole ensimmäinen suhteeni. Nyt kuitenkin mietin olisiko parempi olla vain yksin. Ilman ketään, joka rajoittaisi minua. Ainakin koen, ettei suhteen tulisi olla niin vaikea, kuin mitä se tällä hetkellä on.
Vuodan ehkä sisään päin nyt tämän tekstin jälkeen, olen iloinen puolestanne, mutta surullinen siitä ettei itseäni ole tällainen onni kohdannut.