”Haluan kertoa teille oman tarinani siitä, kun olin surkea puoliso. Tästä voitte kirjoittaa itsellenne listan siitä, minkälainen puoliso teidän ei pitäisi koskaan olla ja minkälaisen puolison kanssa koskaan olla.
Olen mies. Noin neljäkymmentä. Olin kymmenen vuotta suhteessa, josta puolisoni olisi pitänyt heivata minut pois huomattavasti aiemmin.
Ihan alkua lukuunottamatta en huomioinut puolisoni olemassaoloa kuin silloin, kun se hyödynsi minua. Toisin sanoen silloin, kun minua panetti ja halusin seksiä.
Hänhän ei seksiä koskaan saanut. Hän oli toki osallisena siinä, mutta en ajatellut hänen nautintoaan koskaan. Tärkeämpää oli saada itse.
Kotitöissä mallinsin vanhempieni arvoja. Mies ei kotitöihin osallistu. Enkä niin tehnytkään. Minusta on naurettavaa lukea kaltaisteni miesten parkumista siitä, että kyllähän mies ne raskaat pihatyöt tekee ja renkaat vaihtaa. Naurettavaa vastuunpakoilua ja selittelyä. Olen vasta yksinasuessani tajunnut, että kuinka raskasta ja kuinka paljon kotitöitä on ja että kuinka niihin menee aikaa.
Hävettää oma asenne. Minähän olen niitä miehiä, jotka oman äidin valtakunnasta siirtyi vaimon valtakuntaan, tarkottaen siis sitä, että vaimoni otti elämässäni äitini roolin eli kodinhoitajan ja lastenvahdin. Itse selitin olevani perheen leiväntuoja vielä siinäkin vaiheessa, kun vaimoni meni töihin. Tämäkin lapsuusperheen peruja.
En koskaan puhunut rakkaudesta, en koskaan tehnyt ehdotuksia yhteisestä ajasta, en koskaan ollut aloitteellinen romantiikkaan, en koskaan ilman pyytämistä ollut lasteni kanssa, jotta vaimoni saisi itselle omaa aikaa. Ei sitä hänellä paljon ollut ja sitten kun oli, niin otin sen kuin suurena tekoja, että olen illan omien lasteni seurassa.
Pidin avioliittoani itsestään selvyytenä. Jos en ollut töissä, niin sitten olin piilossa jossain muualla. Suutuin, kun minulta pyydettiin huomiota tai osallistumista arkeen. Syytin vaimoani siitä, että hänelle ei mikään tuntunut riittävän. Enhän minä tehnyt yhtään mitään. Hän ei saanut minulta yhtään mitään. Ei mitään.
Mitä minä sitten tein, kun vaimoni alkoi puhua erosta. Syytin häntä siitäkin. Samalla argumentilla. Hänelle ei mikään riitä. Enkä minä hänen eropuheitaan tosissaan ottanut. Pidin varmana, että hän vain uhkailee eikä uskalla lähteä.
Kunnes hän lähti.
Se on parasta ja pahinta, mitä minulle olisi voinut tapahtua. Parasta siksi, että se pakotti minut vihdoin katsomaan peliin ja pohtimaan elämää uudelta kulmalta. Pahinta siksi, että menetin rakastamani naisen, ihmisen, joka on sisältä puhdasta kultaa. En ole antanut sitä itselleni vielä anteeksi.
Ex-vaimoltani olen pyytänyt anteeksi.”
Hyvin ajatuksia herättävä teksti. Kyllä on monessa parisuhteessa tällaista käytöstä – niin naisilla kuin miehillä. Puolin ja toisin. Jossain vaiheessa lapsuudessa opitut kaavat pitää rikkoa. Kasvaa ihmisenä, että pystyy olemaan hyvä kumppani ja puoliso toiselle.
Hyvä lista, ja miehen uhriutuminen näkyy selvästi. Toivottavasti joku mies esim.oma lukee ja tajuaa. 😥
Kuin omasta ex-liitosta. Tosin mies ei ole kai oikein kunnolla katsoa peiliin. Minä olin se, joka rikkoi perheen ihastumalla toiseen ja lähtemällä. Mitä sillä oli väliä, että olin jo vuosia ennen ihastumista sanoittanut ja kertonut omia tunteitani ja koettanut tulla kuulluksi sen suhteen, että en ole onnellinen ja elämä ns täydellisissä kulisseissa ei anna mitään, jos henkisellä tasolla jää täysin yliajetuksi – kaikessa. Itsekin sain kuulla, että minulle ei mikään riitä. Toivoin, että joskus hänen katkeruutensa helpottaisi, mutta ei, sukuvika varmaankin..
Tämä vois olla mun ex-miehen kirjoittama. Hän ei vaan ymmärrä katsoa peiliin, vika on aina jossain muualla kuin hänessä itsessään. Niin surullinen kuin tuo miehen kertomus onkin, niin on hienoa että hän on ymmärtänyt virheensä ja oppinut niistä. Elämä on parhaimmillaan oppimismatka omaan itseen.